On kivaa nähdä sun kengät eteisessä. Tykkään keittää aamulla kahvia kun sä vielä nukut. Ja kaataa sen kahteen kahvikuppiin. Toiseen laitan sokeria, toiseen pelkkää maitoa. Tykkään juoruta ystävän kanssa puhelimessa ja toivoa, ettet sä kuule kaikkea mitä susta puhun. Tykkään siitä, kun sanot mua söpöksi, vaikka näytän aamuisin peikolta. Se tuntuu niin tutulta, vaikka tää on ihan uutta. En kuitenkaan kerro sitä sulle. Ikinä. Sitä ei ole, kun en sano sitä ääneen.
Toisinaan vihaan olla minä. Vihaan sitä mitä sanon ihmisille hetken mielijohteesta. Vaikka mä tarkoitan sitä mitä sanon, mä tarkoitan sitä vain sen pienen hetken. Kun olen sanonut sen ääneen, se ei tunnu enää oikealta. Enkä mä enää tarkoita sitä. Vihaan myös sitä, kun ajattelen liikaa. Niin paljon, etten itsekään ymmärrä itseäni. Haluan kovasti jotain ja silti salaa toivon, etten saa sitä. Mua taitaa vaan pelottaa kaikki muutokset. Mä haluaisin kaiken muuttuvan, mut samaan aikaan toivon, ettei mikään muuttuisi. Eikä tässä tekstissä ole taaskaan mitään järkeä. Nimeän tämän aivovuodoksi. Mun on pakko vaan kirjoittaa ja yrittää selventää ajatuksia. Kaikki on silti ihan sekaisin. Mut mä oon onnellinen. Mulla on vaan liikaa kaikkea. Enkä mä halua menettää sitä kaikkea. Pitäisi opetella elämään hetkessä, eikä aina odottaa huomista.
Hyvää sunnuntaita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti