Sinä, minä ja puu

Vuosia sitten me istutettiin siemen maahan ja siitä kasvoi pelottavan nopeasti maailman kaunein puu. Se kukki ympäri vuoden, sen oksat ylsi taivaaseen, enkä mä edes halunnut nähdä sen lehtien takana olevaa maailmaa. Mä olin maailman onnellisin ihminen. Sinä, minä ja puu. Meidän rakkaus.

Yhtenä talvena katkaisit puusta oksan nähdäksesi mitä sen takana on. Sä kävit puun väärällä puolella kokeilemassa tarjolla olevaa elämää. Mä pelästyin ja katkoin lisää oksia nähdäkseni koko totuuden. En olisi koskaan halunnut nähdä sitä kaikkea.

Meidän puu varisutti lehtensä pois ja kuoli. Me pidettiin kuollutta puuta itkien pystyssä koko kevään ja mä toivoin, että se kasvattaisi edes yhden lehden vielä. Ei se kasvattanut. Sä päästit irti ja annoit sen kaatua mun päälle. Mä jäin koko kesäksi toivomaan, että puu heräisi henkiin, kun sä katosit aurinkoon ja unohdit kaiken. Mä en koskaan unohtanut. Laitoin kaikki toiveeni siihen lahoavaan puuhun, vaikka näin miten se oksa kerrallaan alkoi maatua.

Syksyllä kuitenkin palasit. Puu kasvatti taas muutaman lehden ja me nostettiin se toiveikkaina takaisin pystyyn. Me odotettiin koko talvi, että se kasvattaisi vielä kukkia. Että se muuttuisi yhtä kauniiksi kuin aiemmin. Että meidän rakkaus muuttuisi yhtä vahvaksi kuin ennen. Ei se muuttunut. 

Se alkoi mädäntyä niistä kohdista joista me oltiin aiemmin katkottu oksia irti. Yritit peittää niitä kohtia varjoilla, mut mä osoitin niitä valolla. Puu halkeili ja mätäni hiljaa. Me katsottiin pois päin ja toivottiin että se paranisi itsestään. Kesällä se kuitenkin varisutti viimeisetkin lehtensä pois. 

Nyt on syksy ja mä pidän yksin tätä mätänevää puuta pystyssä. Sä seisot selkä muhun päin ja etsit katseellas jotain parempaa. Jotain kaunista puuta, johon voisit nojautua. Jotain, jonka vuoksi voisit luopua tästä kaikesta tuntematta kipua. Mä en jaksaisi enää kauaa pidellä tätä lahoavaa puuta pystyssä, mut en uskalla päästää irti. Se kaatuisi taas mun päälleni, etkä sä enää palaisi nostamaan sitä mun kanssa. Katoaisit taas aurinkoon, kertaakaan katsomatta taakse. Ja unohtaisit kaiken.

Mä unohdin jo, miltä tuntuu olla onnellinen. Enkä enää muista, minkä takia mä herään aamuisin. Muistan vaan maailman kauneimman rakkauden, sen puun, enkä halua nähdä miten se kuolee mun käsissä.

Mä muistan

Olis ihan huippua, jos ihmisen muisti pyyhkiytyisi vuoden välein. Aina käsketään jättää menneet taakse, mut silloin ne pitäisi saada myös muistista pois. Enkä mä ainakaan osaa omasta tahdosta unohtaa asioita. Tai ylipäätään osaa olla miettimättä asioita, joilla ei pitäisi olla mitään merkitystä enää. Niillä oli joskus paljon merkitystä, joten mihin niiden merkitys muka katoaisi?

Anteeksiannon pitäisi tarkoittaa sitä, ettei enää ole vihainen asiasta. Siks anteeks antaminen on tosi vaikeaa. Jos pystyy vielä vuosienkin päästä tuntemaan sen surun, mitä toinen on aiheuttanut, miten voi sanoa antaneensa anteeksi. Ja miks aina pitäisi antaa anteeksi? Voi toiselle olla vihainen vaikka loppuelämän ja samaan aikaan rakastaa enemmän kuin mitään. Sitä vihaa ei vaan tarvitse näyttää, kun ei sille kerta ole mitään tehtävissä. Mä oon muutenkin tosi huono ilmaisemaan tunteita. Voin ihan hyvin vihata salaa koko maailmaa ja silti hymyillä. Ja olla onnellinen.

Ystävyydessä on kuplia.

Mun on niin helppo unohtaa sut. Hetkeksi. Kantaa tiskiltä lisää juomia pöytään, juoda ne, nauraa ja ajatella, et mä pärjään ihan hyvin ilman sua. Välillä vilkuilen puhelinta, jos sä kuitenkin soittaisit. Mut ethän sä soita. Voin ihan hyvin nukahtaa ilman sua. Voin ihan hyvin herätä ilman sua. Sitten se alkaa. Mä juoksen vessaan, itken ja oksennan. Ja ajattelen sua. Ikäväkään ei oo tarpeeksi vahva sana. Mun on pakko soittaa sulle. Mun on pakko tulla sun luokse kahville. Katsoa kun sä silität sun uutta kissaa ja varot katsomasta mua liian pitkään silmiin. Mä yritän nauraa ja olla niin kuin ennenkin. Se on aika hankalaa tän kaiken jälkeen. Sitten mä nukahdan sun viereen. Herään vielä yöllä ja katson, että sä oot varmasti siinä. Ja se kissa tuijottaa mua.

Pian on kesä. Me Pepin kanssa korkattiin jo jokirantakausi perjantaina. Juotiin viiniä jokirannassa. Oli kivaa olla kahdestaan. Oli kivaa puhua kahdestaan. Mä oon ikävöinyt mun parasta ystävää. Sitä, että me ollaan kahdestaan. Ja sitä, että se aina tajuu mitä mä selitän. Silloinkin, kun kukaan muu ei ymmärrä.

"Onks tää edes viiniä?"

"On, vaik täs onki kuplia."

Se vei sydämen ja rahat

Mun sydän on särkynyt. Ja mun rahat on varastettu. En enää ikinä päästä tuntemattomia kotiini. Varsinkaan jos olen kännissä vessassa oksentamassa koko illan. En enää ikinä anna mun sydäntä kellekään. Varsinkaan, jos se maksaa tuhansia kyyneliä ja tuhat euroa rahaa.

Mut mulla on uudet kengät. Se on ihan kiva.

Kuka meistä on kolmas?

Ensin vähän ihastutaan ja vielä enemmän.

Sitten jo mukissa onkin kaksi hammasharjaa ja kylpyhuoneessa roikkuu kaksi pyyhettä. Riidellään tiskivuoroista ja siitä, kumpi maksaa kaupassa. Ja silti ollaan niin onnellisia. Ja valmiita. Vasta kun oikeasti haluat kuunnella toisen äänekästä kuorsausta yrittäessäsi nukkua ja aamulla huomata, että hän on käyttänyt viimeiset kahvimaidot, olet valmis muuttamaan yhteen. Eikä se kuorsaus tai kahvimaidon loppuminen tunnu miltään. Kaikki muu tuntuu. Kaikki se ruma, mitä ihminen pystyy toiselle tekemään.

Pian sitä huomaa edelleen nukkuvansa sen saman kusipään vieressä ja rukoilevansa, että joku aamu herättyään saisi olla sille miehelle se ainoa. Ja sitä aamua ei koskaan tule. Miksi ihminen jää vapaaehtoisesti suhteeseen, jossa on täysin riittämätön, eikä pysty edes katsomaan toista silmiin itkemättä. Miksi ihminen suostuu olemaan se lelu, joka potkitaan nurkkaan kun sitä ei tarvita? Miten voi rakastaa sitä toista ihmistä, kun ei uskalla enää rakastaa edes itseään?