Sinä, minä ja puu

Vuosia sitten me istutettiin siemen maahan ja siitä kasvoi pelottavan nopeasti maailman kaunein puu. Se kukki ympäri vuoden, sen oksat ylsi taivaaseen, enkä mä edes halunnut nähdä sen lehtien takana olevaa maailmaa. Mä olin maailman onnellisin ihminen. Sinä, minä ja puu. Meidän rakkaus.

Yhtenä talvena katkaisit puusta oksan nähdäksesi mitä sen takana on. Sä kävit puun väärällä puolella kokeilemassa tarjolla olevaa elämää. Mä pelästyin ja katkoin lisää oksia nähdäkseni koko totuuden. En olisi koskaan halunnut nähdä sitä kaikkea.

Meidän puu varisutti lehtensä pois ja kuoli. Me pidettiin kuollutta puuta itkien pystyssä koko kevään ja mä toivoin, että se kasvattaisi edes yhden lehden vielä. Ei se kasvattanut. Sä päästit irti ja annoit sen kaatua mun päälle. Mä jäin koko kesäksi toivomaan, että puu heräisi henkiin, kun sä katosit aurinkoon ja unohdit kaiken. Mä en koskaan unohtanut. Laitoin kaikki toiveeni siihen lahoavaan puuhun, vaikka näin miten se oksa kerrallaan alkoi maatua.

Syksyllä kuitenkin palasit. Puu kasvatti taas muutaman lehden ja me nostettiin se toiveikkaina takaisin pystyyn. Me odotettiin koko talvi, että se kasvattaisi vielä kukkia. Että se muuttuisi yhtä kauniiksi kuin aiemmin. Että meidän rakkaus muuttuisi yhtä vahvaksi kuin ennen. Ei se muuttunut. 

Se alkoi mädäntyä niistä kohdista joista me oltiin aiemmin katkottu oksia irti. Yritit peittää niitä kohtia varjoilla, mut mä osoitin niitä valolla. Puu halkeili ja mätäni hiljaa. Me katsottiin pois päin ja toivottiin että se paranisi itsestään. Kesällä se kuitenkin varisutti viimeisetkin lehtensä pois. 

Nyt on syksy ja mä pidän yksin tätä mätänevää puuta pystyssä. Sä seisot selkä muhun päin ja etsit katseellas jotain parempaa. Jotain kaunista puuta, johon voisit nojautua. Jotain, jonka vuoksi voisit luopua tästä kaikesta tuntematta kipua. Mä en jaksaisi enää kauaa pidellä tätä lahoavaa puuta pystyssä, mut en uskalla päästää irti. Se kaatuisi taas mun päälleni, etkä sä enää palaisi nostamaan sitä mun kanssa. Katoaisit taas aurinkoon, kertaakaan katsomatta taakse. Ja unohtaisit kaiken.

Mä unohdin jo, miltä tuntuu olla onnellinen. Enkä enää muista, minkä takia mä herään aamuisin. Muistan vaan maailman kauneimman rakkauden, sen puun, enkä halua nähdä miten se kuolee mun käsissä.

Jos sä haluat

Mitä tarkoittaa onnellisuus?

Onks se vaan sitä, että kaikki on okei?

Saako silti haluta enemmän?

Mä muistan

Olis ihan huippua, jos ihmisen muisti pyyhkiytyisi vuoden välein. Aina käsketään jättää menneet taakse, mut silloin ne pitäisi saada myös muistista pois. Enkä mä ainakaan osaa omasta tahdosta unohtaa asioita. Tai ylipäätään osaa olla miettimättä asioita, joilla ei pitäisi olla mitään merkitystä enää. Niillä oli joskus paljon merkitystä, joten mihin niiden merkitys muka katoaisi?

Anteeksiannon pitäisi tarkoittaa sitä, ettei enää ole vihainen asiasta. Siks anteeks antaminen on tosi vaikeaa. Jos pystyy vielä vuosienkin päästä tuntemaan sen surun, mitä toinen on aiheuttanut, miten voi sanoa antaneensa anteeksi. Ja miks aina pitäisi antaa anteeksi? Voi toiselle olla vihainen vaikka loppuelämän ja samaan aikaan rakastaa enemmän kuin mitään. Sitä vihaa ei vaan tarvitse näyttää, kun ei sille kerta ole mitään tehtävissä. Mä oon muutenkin tosi huono ilmaisemaan tunteita. Voin ihan hyvin vihata salaa koko maailmaa ja silti hymyillä. Ja olla onnellinen.

Kahvikuppikuva

Välillä mä haluaisin kirjoittaa tänne tosi avoimesti kaiken. Siis ihan kaiken. Tää on mulle vähän kuin terapiaa. Käyn myös oikealla terapeutilla, mut ei se ole sama asia. Jotkut asiat kuulostaa ihan liian sekopäiseltä ääneen sanottuna, mutta kun ne kirjoittaa, se ei kuulosta niin pahalta. Mä voin sanoa mun terapeutille, että haluaisin pomppia pääni päällä. Se huolestuu ja alkaa kysellä tunteista. Jos mä kirjoitankin sen blogiin, joku hymähtää ruudun takana ja luo mielikuvan ihmisestä pomppimassa päänsä päällä. Tai alkaa miettiä, et onko se edes mahdollista. Kannattaa kokeilla. Siis sitä pomppimista. Ei se onnistu.

Sitten tulee niitä päiviä, kun mä hymyilen jo herätessäni. Maalaan vanhan tuolin, ostan uusia sisustustyynyjä, käyn ystävän kanssa kahvilla, ehkä leivon... Ja tuntuisi jotenkin tosi oudolta kirjoittaa siitä tänne blogiin. Jotkut kuvat jätän myös lisäämättä, koska en halua, että heti ensimmäisestä näkemästään postauksesta voi tajuta kuka tätä kirjoittaa. Tää on liian henkilökohtainen sellaiseen. Mä haluaisin kirjoittaa tätä anonyymisti. Voisin kertoa kaiken paljon avoimemmin.

Mulla voisi olla toinen blogi, jota kirjoittaisin ihan itsenäni. Sellainen pintaraapaisu blogi. Ei liian henkilökohtainen, mut ei myöskään pelkkää pintaa. Jotain siltä väliltä. Jos se pitäisi laittaa johonkin kategoriaan, se olisi diy- ja sisustuspainotteinen lifestyleblogi. Mut mä vihaan kategorioita. En halua laittaa ihmisiä, blogeja, tyylejä, bändejä tai mitään muutakaan mihinkään kategoriaan. Jos kuuluu tiettyyn kategoriaan, on enää vaikea vaihtaa tyyliään. Et sä voi räpätä, jos sä oot rokkari. Mitä jos haluaa olla molempia?

Onks pakko jos ei tahdo, vaikka muut tahtoo?

Poistin tuon aikaisemman postauksen. Ei mulla sittenkään ole unelmaa. Mietin tosi paljon mitä muut ajattelee ja ne ajattelee, et kaikilla pitäis olla unelma. Pitääkö ne mua ihan luuserina, jos jätän kaiken aina kesken, kun mikään ei tunnu omalta. Tai miten voin edes selittää, että muut ihmiset ahdistaa, enkä mä jaksa hymyillä kahdeksaa tuntia päivässä. Mä itken paljon. Siks että musta tuntuu, että multa vaaditaan liikaa, vaikkei kukaan oikeasti enää vaadi multa mitään. Ja mun on tosi vaikeaa muistaa asioita. Kasvoja, paikkoja tai ylipäätään mitään. Enkä jaksa selittää sitä muille. En tajua tervehtiä, kun en muista kasvoja. "Jatka siitä mihin viimeks jäit". En muista mitä oon tehnyt viimeksi. Ne nauraa, kun mä eksyn koulumatkalla jo kolmatta kertaa. Mä haluaisin itkeä, mut koska en ole niin rohkea, niin nauran mukana.

Anteeks sekavasta postauksesta. Mulla menee oikeesti ihan kivasti, niin ku aina. Välillä on silti pakko ahdistua. Jos tässä ois ollut joku pointti, se olis ollut, et onks pakko jos ei tahdo, vaikka muut tahtoo? Onko? Mä en tahdo. Mut mä en uskalla olla eri mieltä.

Lähdin tampereelle, nähdään perjantaina! T. Linda

Olis tosi siistiä joskus ihan vaan hetken mielijohteesta pakata matkalaukku ja hypätä lentokoneeseen. Vasta perillä voisi istua palmun alle ja miettiä, että miks mä oon täällä. Vois syödä paikallisia ruokia, jotain apinan aivoja ja seepran häntää. Ja sit vois juoda hotellihuoneen minibaarin tyhjäksi tai mennä hostelliin nukkumaan tuntemattoman viereen.

Mun pankkitili ei kuitenkaan tykkää niin kalliista hetken mielijohteista. Se ei ole sellanen spontaani tili, joka vaan maksais mun matkan kyselemättä mitään. Siks mä lähdin Tampereelle ystävän kanssa. Se halus käydä jossain ennen loman loppua, ainoina ehtoina, että sinne pitää päästä junalla alle kahdessa tunnissa ja se ei saa olla Helsinki. Joten se oli Tampere.

Ihana kaupunki. Puhtaat kadut, kukkaistutuksia, suihkulähteitä ja persoonallisia kahviloita. Jos mä tuntisin sieltä yhdenkin ihmisen, muuttaisin sinne heti.  Tampere on kaunis. Sinne voi mennä ihan ilman syytä. Voi vaan kiertää kahviloita tai ripustaa rakkauslukkoja ympäri kaupunkia. Tai käydä shoppailemassa. Mä en osaa vielä shoppailla kunnolla. Pelkään niitä hulluja shoppailijoita, jotka ryntäilee ympäri kauppaa, huitoo henkareilla muita pois tieltä ja jonottaa tunnin verran sovituskoppiin. Ja niitä myyjiä, jotka seuraa asiakkaita silmät kiiluen ja katsoo paheksuen kun joku poistuu kaupasta ostamatta mitään. Mä kuitenkin yritin. Ostin lompakon kaupasta, jonka nimen unohdin jo. Mut en nyt selitä enempää, etten ala lisäillä kahvikuppikuvia ja turhanpäiväistä selostusta jokaisesta askeleestani tampereen puhtailla kaduilla. Kuulin äsken imurin hätääntyneen kutsun siivouskomerosta, joten täytyy mennä. Menkää te tampereelle! :-)

Onnellinen loppu, joka ei lopu koskaan

Viime kesänä mä halusin vaan unohtaa. Halusin, että sä katoaisit. Mun mielestä ja koko maailmasta. Istuin aurajoen varrella viinipullon kanssa. Me kirjoitettiin susta runoja. Minä ja viini. Me heitettiin ne jokeen ja katsottiin, miten muste liukenee veteen. Miten sun nimi haalistuu ja katoaa paperista. Mä kirjoitin mun ikävästä ja yksinäisyydestä. Viini kirjoitti niihin tarinoihin onnellisen lopun. Sellaisen lopun, joka ei ollut aamulla enää totta.

Joskus tarinoissa on ihan huikeita juonenkäänteitä. Sellaisia epätodellisia. Joku lähtee pois ja sitä jäädään kaipaamaan. Elämä menee ihan sekaisin, eikä millään ole enää merkitystä. Sitten tulee tilanne, johon kaiken kuuluisi päättyä. Ote lipeää kallion kielekkeeltä, auto suistuu tieltä tai suuri käsi painaa veistä kaulan valtimolle. Ja silloin se joka aikaisemmin lähti pois, ilmestyy kuin tyhjästä. Se pelastaa kaiken. Eikä se lähde enää koskaan pois.

Sun nimi haalistui veteen. Vuoden päästä mä istuin penkillä katsomassa Helsingin kesää. Kauniita vanhoja taloja ja kauniita ihmisiä. Helsingissä ihmiset näyttää aina niin kiireisiltä. Ihan kuin jokaisella olisi jotain elämää tärkeämpää käsissä. Ne katsoo suoraan eteenpäin ja kiiruhtaa korot kopisten pitkin katuja.
Mä makoilin hotellihuoneen pehmeissä lakanoissa suuri kylpytakki päällä. Katselin kummallisia tapetteja, joista löytyi jokaisella vilkauksella uusia hahmoja. Tanssijoita, leijonia, keihäänheittäjiä, hitsareita, hevoskärryjä... Mä kerroin niistä tarinaa ja piirsin sormella sun selkään.
Sä sait mut kiinni ilmasta, kun mun ote lipesi kallion kielekkeeltä. Sä käänsit ratin suoraksi, kun auto oli suistumassa tieltä. Sä otit veitsen pois suuresta kädestä, kun se painoa sitä mun kaulaa vasten. Etkä sä katoa enää koskaan.