Mä pelastun

Tänään näin auringon ensimmäistä kertaa ikuisuuteen. Ihan kuin se ei olisi paistanut moneen kuukauteen. Ihan kuin en olisi nähnyt päivänvaloa päiviin. Ainoa valo jonka näen, on muuraushallin pölyisistä lampuista loistava keinovalo. Olis edes ikkunat.Tavallaan mä kuitenkin tykkään pimeydestä. Kadut näyttää kauniilta vilkkuvien mainoskylttien ja katulamppujen loisteessa. Valokuvaaminen olis vaan paljon helpompaa päivänvalossa. Ja mä vietän kaikki valoisat tunnit siellä ikkunattomassa muuraushallissa. Viikonloppuisin herään silloin kun taivas alkaa jo hämärtyä.

Mut saattaa olla, että mun koulu päättyy jo neljän viikon päästä. Sitten mä näen valon. Enkä tiedä mitä teen. Otan varmaan muutaman kuvan auringonpaisteesta, maalaan pari huonekalua, ostan uudet kengät joita en koskaan käytä, opettelen muutaman uuden liikkeen tangolla, tyhjennän pääni blogiin ja alan vaikka maaliskuussa taas miettimään, mitä tälle elämälle pitäisi tehdä. Ehkä päädyn taas kouluun. Tai sitten töihin. Voisin muuttaa vaikka Saksaan. Mut ensin pidän kuukauden loman.

Mietin tänään ensimmäistä kertaa, et onkohan Jumala sittenkin olemassa. Jos se auringonpaiste olikin merkki yläkerran papalta, et kaikki järjestyy. Nyt olis täydellinen tilaisuus käännyttää mut uskoon, jos joku tahtoo. Saattaisin jopa liittyä kirkkoon ja pelastua.

Lokakuu, eikä kukaan kuollut

Tää lokakuu ei ole ollut niin kamala kuin aikaisemmat. Sain parkkisakot, mun inssi hylättiin, erosin, pikkuveli joutui sairaalaan ja tuli aika isoja rahavaikeuksia. Kukaan ei kuitenkaan kuollut, eikä mikään ole saanut mua itkemään. Tai no... kyllä mä inssin jälkeen vähän nyyhkytin, kun jouduin jättämään autoni parkkipaikalle ja lataamaan bussikorttiin lisämatkoja. Mun söpö autoni on seissyt parkkipaikalla nyt yli kuukauden. Konepellin päälle kasvaa varmaan pian sammalpeite ja sieniä. Sain parkkisakotkin ennen kuin olen saanut edes ajokorttia. Taitavaa.

Niin se ero. Ei se tuntunut miltään. Oikeastaan hävettää olla näin tunteeton. Haluaisin rakastua. Mut välillä tunnustelen pulssia ja musta tuntuu, ettei mun sydän lyö ollenkaan. Ettei mussa kierrä edes veri. Elämä on liian helppoa, eikä mikään saa mua tuntemaan mitään. Melkein kaksi vuotta sitten, siellä suljetulla osastolla, jossa tuijotin kattoa muutaman kuukauden, mua sanottiin kivikasvoksi. "Sä oot monta kuukautta vaan tuijottanut tuo sama ilme kasvoilla. Vaikka sulle sanoisi mitä, sun ilme ei muutu. En aina oo ihan varma, et ymmärrätkö sä edes mitä puhun sulle." Niin se mies sanoi. Mä yritin silloin itkeä, mut ei mun silmät edes kostuneet. Nyt musta tuntuu samalta.

Mites teidän lokakuu? Pliis, kertokaa huonoja uutisia. En halua olla ainoa, joka saa sakot ja eroaa.

Hei kohtalo, oon iso tyttö jo!

Hei mä oon 19! Mulla oli synttärit viime sunnuntaina. En pitänyt mitään megabileitä. Lauantaina parin hyvän ystävän kanssa vedettiin sivistyneesti kännit, tapeltiin, hävitettiin puhelimet ja kotiavaimet. Baarissa vanha lastenkotikaverini lauloi mulle synttärilaulun. Tai ei se ollut mun kaveri, se hakkasi mua pesäpallomailalla lastenkodin pihalla ja heitti tupakantumppeja mun huppuun. Oli se silti ihan kiva. Synttärilaulun jälkeen joku tuntematon mies tuli pussaamaan mua poskelle ja sen tyttöystävä alkoi taputtaa. Oikeesti.
Kiukuttelin myös koko illan poikaystävälleni ja aamuyöllä se sitten antoi mulle synttärilahjan kiitokseksi ahkerasta nalkuttamisestani. Sain ihanan hopeisen kaulakorun ja vieläpä söpössä paketissa, jonka avaaminen laskuhumalassa oli aikas haastavaa. Ostin tietenkin myös itse itselleni synttärilahjan. Nimittäin auton. Annoin sen nimeksi Mario, koska fiat on italialainen merkki. Mariolla on tänään synttärit. Se täytti 14 vuotta.

Tämän viikon oon kuumeessa istunut koulun työmaalla lautakasan päällä tekemättä mitään. Kunnes tänään vihdoin tajusin ottaa sairaslomaa ja jäädä kotiin litkimään kuumaa kaakaota kermavaahdon kanssa. Ja nyt oon enemmän kuin iloinen siitä, että mulla on isoveli. Se nimittäin antoi mulle lahjaksi sellaisen antennihökötyksen, että pystyn vihdoinkin katsomaan TV:tä. Viiden kuukauden tauon jälkeen en kuitenkaan enää osaa katsoa telkkaria. En edes muistanut, että mulla on sellainen. Täytyy sekin taito opetella uudestaan.

En mä aina näytä tältä, enhän?

Tequilan tuoksuinen koti

Anturamuotti, betoniraudoitus, soiro, koolinki... Mun päähän ei uppoo enempää raksasanastoa. En ymmärrä mistään mitään, mun työkalupakki on oikeasti arkku, jonka sisällöstä mulla ei ole mitään käsitystä. Ja hiuksetkin litistyy kypärän alla.

Mun aivot ei enää toimi. Muutin tähän asuntoon tammikuussa ja päätin perjantaina kahdeksan kuukautta myöhässä pitää tuparit. Oli ihan kivaa. Aamulla keräilin lattialta sitruunoita ja koko asunto haisee vieläkin tequilalta. Mun viimeisetkin aivosolut tais kuolla perjantaina. Anteeksi.

Pakollinen teinipeili! <3

Oon alasti nugetti

Tänään oli ensimmäinen koulupäivä. Unohdin syödä, sitoa kengännauhat ja ottaa kaikki tarpeelliset paperit mukaan. En tutustunut keneenkään, mut tykkään silti niistä kaikista. Mun luokalla on kaksi naista ja loput sellaisia kaljupää-äijiä. Ja rehellisesti sanottuna luulin sitä toista naista ensin mieheksi. Mut ainoastaan takaapäin.

Opettaja kierrätti meitä työsaleissa, puhui paljon ja jakoi meille työvaatteet. Oranssit haalarit ja keltaiset kypärät, oujee. Yritin epätoivoisesti muistaa nimiä ja keksiä jotain puhuttavaa, mut pihahdustakaan ei mun suusta kuulunut päivän aikana. Paitsi syvä huokaus, kun opettaja kertoi, että päivät alkavat joka aamu 7:30. Miten koulu voi alkaa niin aikaisin? Postailen koulusta sitten lisää, kun mulla on oikeasti jotain kerrottavaa.

Tämän päivän tärkein asia oli kuitenkin se, että ostin pipon. 

Hän koskee sun niskaa ja hymyilee.

Nyt on jo heinäkuu. Mä olen kalpea, eikä mulla ole yhtäkään muistoa tästä kesästä. Paitsi juhannus. Jos mulla olisi kalenteri, piirtäisin sydämen juhannuksen ympärille. Mä rakastin sitä yötä. Nyt mä olen kahdeksan tuntia päivässä töissä, siivoan kotona kissan sotkuja ja nukun. Lähetän tekstareita, joissa lupaan, että nähdään pian. Eikä me nähdä. Kuulokkeet korvissa istun työmaalla laastiämpärin päällä ja kirjoitan sulle anteeksipyyntöä. Taas. Mut tällä kertaa mä en lähetä sitä. Et säkään koskaan pyydä anteeksi sitä, että tuomitset mun jokaisen valinnan. Sitä, että sä vertaat mun jokaista tekoa omiisi ja muistat aina kertoa, kuinka paljon parempi sä olet kaikessa. Et sä ole. Sä satutat mua.

Värjäsin hiukset ja kävin ottamassa napakorun. Halusin tykätä peilikuvastani. Mut mä näytän niin väsyneeltä, etten jaksa edes katsoa itseäni. Ehkä joku päivä taas opin pitämään itsestäni. Joku aamu herään pirteänä, hymyilen ja olen itsevarma.

Viime yönä löysin itsestäni tunteen, jota en ole tuntenut pitkään aikaan. Mustasukkaisuuden. Kun se tyttö nauroi kimeästi ja heilautteli vaaleita pitkiä hiuksiaan. Ja mä tiedän, kuinka paljon sä siitä joskus välitit. Vaikka siitä on jo aikaa, pystyn vieläkin kuvittelemaan teidät yhdessä. Ja pelkään, että joskus mun ei tarvitse enää kuvitella sitä. Pelkään, että näen sen.