Hän koskee sun niskaa ja hymyilee.

Nyt on jo heinäkuu. Mä olen kalpea, eikä mulla ole yhtäkään muistoa tästä kesästä. Paitsi juhannus. Jos mulla olisi kalenteri, piirtäisin sydämen juhannuksen ympärille. Mä rakastin sitä yötä. Nyt mä olen kahdeksan tuntia päivässä töissä, siivoan kotona kissan sotkuja ja nukun. Lähetän tekstareita, joissa lupaan, että nähdään pian. Eikä me nähdä. Kuulokkeet korvissa istun työmaalla laastiämpärin päällä ja kirjoitan sulle anteeksipyyntöä. Taas. Mut tällä kertaa mä en lähetä sitä. Et säkään koskaan pyydä anteeksi sitä, että tuomitset mun jokaisen valinnan. Sitä, että sä vertaat mun jokaista tekoa omiisi ja muistat aina kertoa, kuinka paljon parempi sä olet kaikessa. Et sä ole. Sä satutat mua.

Värjäsin hiukset ja kävin ottamassa napakorun. Halusin tykätä peilikuvastani. Mut mä näytän niin väsyneeltä, etten jaksa edes katsoa itseäni. Ehkä joku päivä taas opin pitämään itsestäni. Joku aamu herään pirteänä, hymyilen ja olen itsevarma.

Viime yönä löysin itsestäni tunteen, jota en ole tuntenut pitkään aikaan. Mustasukkaisuuden. Kun se tyttö nauroi kimeästi ja heilautteli vaaleita pitkiä hiuksiaan. Ja mä tiedän, kuinka paljon sä siitä joskus välitit. Vaikka siitä on jo aikaa, pystyn vieläkin kuvittelemaan teidät yhdessä. Ja pelkään, että joskus mun ei tarvitse enää kuvitella sitä. Pelkään, että näen sen.