Juhannus

Kun katsoin ihmisiä, jotka nojaavat toisiinsa onnellisen näköisinä, se sai mut hymyilemään. Ajattelemaan, kuinka lämmin niillä ihmisillä on. Ja samalla tuntemaan itseni sisällä tyhjyyttä. Sitä tunnetta, kun jotain puuttuu. Vaikka nukahdan iltaisin kuunnellen toisen ihmisen tasaista hengitystä, tunnen vain yksinäisyyttä. Joku kuristaa mua, jonkun tuijotus aamuisin saa mut toivomaan, ettei huomista tulisi.

Nyt mä katsoin liekkeihin ja pidän sitä kädestä. Katsoin kuinka tuuli puhalsi tuhkaa merelle päin. Katsoin kuinka se hymyili. Mietin, että istuiko tuolla rannalla joku yksinäinen ihminen, joka katsoi meitä ja tunsi saman tyhjyyden, kuin mä tunnen. Istuiko siellä joku, joka iltaisin tuijottaa kattoa ja pelkää huomista.

Tiistai 18. maaliskuuta 2014
Jos mä voisin palata ajassa taaksepäin, mä en muuttais mitään, koska sä et kuitenkaan muuttuisi. Mut jos mä voisin muuttaa sua, mä en varmaan siltikään muuttaisi mitään. Mä oon oppinut rakastamaan sun virheitä. Toisaalta ajattelen myös, et rakkaus on riippuvuutta. Oonko mä sitten riippuvainen sun virheistä? Osaisinkohan mä edes elää, jos sä et olis jatkuvasti sotkemassa mun elämää. Ehkä se olis liian helppoa.

(tuohon postaukseen klikkaamalla päivämäärää)

Ehkä tää on liian helppoa. Mulla ei ole enää syytä itkeä ja tuntea itseäni huonoksi. Se tuntuu liian helpolta. Ihan kuin multa puuttuisi jotain, vaikka mulla on enemmän mitä olen koskaan toivonut. Elämän helppous on ahdistavaa. Tarvitsen syyn itkeä. Edes joskus. Mä kerkesin jo tottua siihen.