Mun hyvän ystävän Mandin mamma kuoli muutama päivä sitten. Ja koska mä oon Mandin ystävä, mun pitäisi tietysti olla Mandin tukena. Mut oon maailman surkein lohduttaja. En koskaan tiedä mitä pitäisi sanoa, vai pitäisikö olla vaan hiljaa. En mä voi luvata, että kaikki järjestyy ja ikävä helpottaa. Mistä helvetistä mä tiedän järjestyykö kaikki ja helpottaako se ikävä? Muistan kuinka mulle luvattiin niitä tyhjiä lupauksia, kun mun isä kuoli. "Kaikki järjestyy". Ei järjestynyt. Kaikki meni vain enemmän pieleen. Nyt vuosien päästä asiat on vasta järjestynyt. Mut ei se ikävä katoa. Siks mä päätin olla hiljaa. Pakkasin laukkuun tarvikkeet ja menin Mandin luokse paistamaan lettuja. Ja Mandi hymyili. Se oli tärkeintä. Ei me puhuttu kuolemasta ja ikävästä, vaan ihan kaikesta muusta. Piirsin Mandin tyttären kanssa lintuja ja kukkia, tein kermavaahdolla sydämiä lettuihin ja toivoin, että Mandi vois hetkeksi unohtaa kaiken mikä saa sen pienen ihmisen itkemään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti