Sinä, minä ja puu

Vuosia sitten me istutettiin siemen maahan ja siitä kasvoi pelottavan nopeasti maailman kaunein puu. Se kukki ympäri vuoden, sen oksat ylsi taivaaseen, enkä mä edes halunnut nähdä sen lehtien takana olevaa maailmaa. Mä olin maailman onnellisin ihminen. Sinä, minä ja puu. Meidän rakkaus.

Yhtenä talvena katkaisit puusta oksan nähdäksesi mitä sen takana on. Sä kävit puun väärällä puolella kokeilemassa tarjolla olevaa elämää. Mä pelästyin ja katkoin lisää oksia nähdäkseni koko totuuden. En olisi koskaan halunnut nähdä sitä kaikkea.

Meidän puu varisutti lehtensä pois ja kuoli. Me pidettiin kuollutta puuta itkien pystyssä koko kevään ja mä toivoin, että se kasvattaisi edes yhden lehden vielä. Ei se kasvattanut. Sä päästit irti ja annoit sen kaatua mun päälle. Mä jäin koko kesäksi toivomaan, että puu heräisi henkiin, kun sä katosit aurinkoon ja unohdit kaiken. Mä en koskaan unohtanut. Laitoin kaikki toiveeni siihen lahoavaan puuhun, vaikka näin miten se oksa kerrallaan alkoi maatua.

Syksyllä kuitenkin palasit. Puu kasvatti taas muutaman lehden ja me nostettiin se toiveikkaina takaisin pystyyn. Me odotettiin koko talvi, että se kasvattaisi vielä kukkia. Että se muuttuisi yhtä kauniiksi kuin aiemmin. Että meidän rakkaus muuttuisi yhtä vahvaksi kuin ennen. Ei se muuttunut. 

Se alkoi mädäntyä niistä kohdista joista me oltiin aiemmin katkottu oksia irti. Yritit peittää niitä kohtia varjoilla, mut mä osoitin niitä valolla. Puu halkeili ja mätäni hiljaa. Me katsottiin pois päin ja toivottiin että se paranisi itsestään. Kesällä se kuitenkin varisutti viimeisetkin lehtensä pois. 

Nyt on syksy ja mä pidän yksin tätä mätänevää puuta pystyssä. Sä seisot selkä muhun päin ja etsit katseellas jotain parempaa. Jotain kaunista puuta, johon voisit nojautua. Jotain, jonka vuoksi voisit luopua tästä kaikesta tuntematta kipua. Mä en jaksaisi enää kauaa pidellä tätä lahoavaa puuta pystyssä, mut en uskalla päästää irti. Se kaatuisi taas mun päälleni, etkä sä enää palaisi nostamaan sitä mun kanssa. Katoaisit taas aurinkoon, kertaakaan katsomatta taakse. Ja unohtaisit kaiken.

Mä unohdin jo, miltä tuntuu olla onnellinen. Enkä enää muista, minkä takia mä herään aamuisin. Muistan vaan maailman kauneimman rakkauden, sen puun, enkä halua nähdä miten se kuolee mun käsissä.

Onks pakko jos ei tahdo, vaikka muut tahtoo?

Poistin tuon aikaisemman postauksen. Ei mulla sittenkään ole unelmaa. Mietin tosi paljon mitä muut ajattelee ja ne ajattelee, et kaikilla pitäis olla unelma. Pitääkö ne mua ihan luuserina, jos jätän kaiken aina kesken, kun mikään ei tunnu omalta. Tai miten voin edes selittää, että muut ihmiset ahdistaa, enkä mä jaksa hymyillä kahdeksaa tuntia päivässä. Mä itken paljon. Siks että musta tuntuu, että multa vaaditaan liikaa, vaikkei kukaan oikeasti enää vaadi multa mitään. Ja mun on tosi vaikeaa muistaa asioita. Kasvoja, paikkoja tai ylipäätään mitään. Enkä jaksa selittää sitä muille. En tajua tervehtiä, kun en muista kasvoja. "Jatka siitä mihin viimeks jäit". En muista mitä oon tehnyt viimeksi. Ne nauraa, kun mä eksyn koulumatkalla jo kolmatta kertaa. Mä haluaisin itkeä, mut koska en ole niin rohkea, niin nauran mukana.

Anteeks sekavasta postauksesta. Mulla menee oikeesti ihan kivasti, niin ku aina. Välillä on silti pakko ahdistua. Jos tässä ois ollut joku pointti, se olis ollut, et onks pakko jos ei tahdo, vaikka muut tahtoo? Onko? Mä en tahdo. Mut mä en uskalla olla eri mieltä.

Jäikö mun luistimet sulle?

Mä en ole kuullut susta kuukausiin. Hävitin kaiken mikä muistutti susta ja kielsin itseäni ajattelemasta sua. En ole edes sun nimeäsi sanonut ääneen sen jälkeen, kun lumet suli. Ajattelin, että joskus ensi vuonna voisin toivottaa sulle hyvää syntymäpäivää. Tai sitten sitä seuraavana vuonna. Mutta ei vielä tänä vuonna. Sä kuitenkin laitoit mulle viestin tänään. "Jäikö mun luistimet sulle?" Nyt mua pelottaa nähdä sut. Haluaisin viiltää sun valtimot auki niillä hemmetin luistimilla, mutta toisaalta haluaisin pyytää sua kahville ja kysyä mitä sulle kuuluu. Tai sitten voisin jättää ne luistimet alaovelle ja salaa ikkunasta katsoa kun haet ne. Ihan miten sä itse haluat.

Vuodesta 2007 lähtien aina lokakuussa jokin on muuttunut. Mun epäonnen kuukausi. Isän kuolema, huostaanotto, sun pettäminen... Joka lokakuussa on tapahtunut jotain pahaa. Nyt on taas lokakuu. Ja sä olet taas olemassa.

Ikävöin itseäni

Kävin koulun jälkeen äidin luona kahvilla. Vähän hassua, mut äiti ei oikeastaan koskaan kysy multa mitään. Se antaa mun itse kertoa sen, mitä haluan kertoa. Ei se koskaan utele mun asioita tai puutu niihin. Toisaalta oon siitä ihan helpottunut, ettei tarvitse kertoa kaikkea. Tänään äiti kuitenkin halusi tietää todellisen syyn siihen, miksi me erottiin. Ja mä kerroin ihan kaiken. Enkä ollut tajunnut, kuinka ymmärtäväinen äiti mulla on. Kuinka helppo sille on puhua. Se ei arvostellut mua, eikä sitä ihmistä joka mua satutti. Äiti vaan kuunteli ja aidosti ymmärsi mua. Vähän hävettää, etten aikaisemmin ole puhunut äidille kaikesta. Oon aina pelännyt, ettei se ymmärtäisi mua. Mut nyt mä tiedän, et uskallan puhua äidille. Ja haluan taas äidin kanssa läheisemmät välit.

Hain tavarani sen ihmisen luota, jonka luokse en enää koskaan palaa. Mua pelotti mennä sinne. Pelkäsin, että alkaisin itkemään ja haluaisin sen kaiken takaisin mitä meillä oli. Pelkäsin, että alkaisin huutamaan ja tuntemaan jotain jäätävää tunnetta vihan ja katkeruuden väliltä. Mut mä en tuntenut mitään. Pakkasin vaan vaatteeni, hymyilin ja lähdin. Kotimatkalla tunsin jonkun hassun tunteen. Nimesin sen helpotukseksi. Ikävöin sitä minua, joka hymyili vastaantulijoille. Nyt mä olen taas se. Ikävöin itseäni.

Sovitaanko, että tän lauseen tilalla on joku kaunis maisemakuva?

Rautatie vie Helsinkiin eikä pois elämästä.

Kävelin junanraiteita pitkin ja yritin tasapainoilla raiteen päällä. Oli pelottava ajatus, että jos nyt tulisi juna, mä kuolisin. Tai ehkä mä ehtisin väistämään. Ehkä, ehkä, ehkä. Juna kuitenkin varoittaa ennen kuolemaa. "Tuut tuut!" ja sitten sä kuolet. En oikein tiennyt minne olin menossa, mut päätin kulkea raiteita pitkin eteenpäin. Halusin ajatella ja musta tuntuu, etten mä pysty ajattelemaan, jos seison paikoillani. Tuli mieleen se Anssi Kelan joku biisi. "Mun täytyy kävellä näin, mun täytyy kävellä näin, kun jotain herää sisälläin." Ehkä Anssikaan ei pysty ajattelemaan, jos se ei kävele.

Mä olisin halunnut aamulla istua kynttilänvalossa suihkun lattialla. Teen niin välillä ja kutsun sitä rentoutumiseksi. Mä en kuitenkaan ymmärrä, et miks mun pitää maksaa vesilaskuja, kun en tänäkään aamuna saanut lämmintä vettä. Enkä voinut istua lattialla kynttilänvalossa. Nojasin kylmiin kaakeleihin ja odotin, et vesi lämpenisi. Mut ei se lämmennyt.

Ehkä mun pitäisi joskus kasvaa aikuiseksi ja päättää mitä mä haluan, eikä vaan ajelehtia. Ehkä mun pitäisi unohtaa kaikki mitä mulla oli. Mut miten mä voin unohtaa elämän, jota mä elän vieläkin? Tai miten voin unohtaa tunteen, jonka mä tunnen vieläkin? Ja se tunne kasvaa mun sisällä tosi isoksi. Jos mä voisin palata ajassa taaksepäin, mä en muuttais mitään, koska sä et kuitenkaan muuttuisi. Mut jos mä voisin muuttaa sua, mä en varmaan siltikään muuttaisi mitään. Mä oon oppinut rakastamaan sun virheitä. Toisaalta ajattelen myös, et rakkaus on riippuvuutta. Oonko mä sitten riippuvainen sun virheistä? Osaisinkohan mä edes elää, jos sä et olis jatkuvasti sotkemassa mun elämää. Ehkä se olis liian helppoa.

Kun tajusin, että ne junanraiteet johtaa vaan Helsinkiin, eikä vie mua pois mun elämästä, mä käännyin takaisin. Menin ystävän kanssa baariin juomaan laimeaa lonkeroa. Tunnen jonkun oudon yhteyden ihmisiin, jotka on menettäneet isänsä. Vaikkei mikään muu meitä yhdistäisi, se yhdistää. Ja se mun ystävä, maailman iloisin ihminen. Se vaan nauraa ja hymyilee, vaikka se on varmasti ihan rikki sisältä. Tai ehkä se ei olekaan rikki. Jos se vaan osaa elää. Jos se oppi elämään, eikä jäänyt ajelehtimaan.

Kohta on maanantai

Mä löysin jotain täydellistä. Oman asunnon. Sellaisen jonka olen aina halunnut. Ihanan sata vuotta vanhan puutalon. Se on niin ihana, että mä päätin asua siinä vielä sadan vuoden päästäkin. Sitten se on kaksi sataa vuotta vanha. Pihassa on puusauna, jota en tietysti osaa lämmittää. Mutta se on kiva, että se on siinä.

Kirjotin pari yötä sitten postauksen rakkaudesta ja seurustelusta. Tallensin sen luonnoksiin ja päätin korjailla sitä vielä seuraavana iltana. Sitten me alettiin taas tapella. Mä heitin kaljapullon seinään ja huusin. Lysähdin sohvalle ja itkin. Mä halusin olla ainoa. Se numero yksi. Enkä mä koskaan ollut se. Valvoin kaksi yötä ja kirjotin runoja. Sellaisia sekavia runoja, joita en ymmärrä itsekään. Mä kirjoitin meidän rakkauden paperille ja heitin sen roskiin. Ei se rakkaus silti kadonnut. Mitä helvettiä.