Sinä, minä ja puu

Vuosia sitten me istutettiin siemen maahan ja siitä kasvoi pelottavan nopeasti maailman kaunein puu. Se kukki ympäri vuoden, sen oksat ylsi taivaaseen, enkä mä edes halunnut nähdä sen lehtien takana olevaa maailmaa. Mä olin maailman onnellisin ihminen. Sinä, minä ja puu. Meidän rakkaus.

Yhtenä talvena katkaisit puusta oksan nähdäksesi mitä sen takana on. Sä kävit puun väärällä puolella kokeilemassa tarjolla olevaa elämää. Mä pelästyin ja katkoin lisää oksia nähdäkseni koko totuuden. En olisi koskaan halunnut nähdä sitä kaikkea.

Meidän puu varisutti lehtensä pois ja kuoli. Me pidettiin kuollutta puuta itkien pystyssä koko kevään ja mä toivoin, että se kasvattaisi edes yhden lehden vielä. Ei se kasvattanut. Sä päästit irti ja annoit sen kaatua mun päälle. Mä jäin koko kesäksi toivomaan, että puu heräisi henkiin, kun sä katosit aurinkoon ja unohdit kaiken. Mä en koskaan unohtanut. Laitoin kaikki toiveeni siihen lahoavaan puuhun, vaikka näin miten se oksa kerrallaan alkoi maatua.

Syksyllä kuitenkin palasit. Puu kasvatti taas muutaman lehden ja me nostettiin se toiveikkaina takaisin pystyyn. Me odotettiin koko talvi, että se kasvattaisi vielä kukkia. Että se muuttuisi yhtä kauniiksi kuin aiemmin. Että meidän rakkaus muuttuisi yhtä vahvaksi kuin ennen. Ei se muuttunut. 

Se alkoi mädäntyä niistä kohdista joista me oltiin aiemmin katkottu oksia irti. Yritit peittää niitä kohtia varjoilla, mut mä osoitin niitä valolla. Puu halkeili ja mätäni hiljaa. Me katsottiin pois päin ja toivottiin että se paranisi itsestään. Kesällä se kuitenkin varisutti viimeisetkin lehtensä pois. 

Nyt on syksy ja mä pidän yksin tätä mätänevää puuta pystyssä. Sä seisot selkä muhun päin ja etsit katseellas jotain parempaa. Jotain kaunista puuta, johon voisit nojautua. Jotain, jonka vuoksi voisit luopua tästä kaikesta tuntematta kipua. Mä en jaksaisi enää kauaa pidellä tätä lahoavaa puuta pystyssä, mut en uskalla päästää irti. Se kaatuisi taas mun päälleni, etkä sä enää palaisi nostamaan sitä mun kanssa. Katoaisit taas aurinkoon, kertaakaan katsomatta taakse. Ja unohtaisit kaiken.

Mä unohdin jo, miltä tuntuu olla onnellinen. Enkä enää muista, minkä takia mä herään aamuisin. Muistan vaan maailman kauneimman rakkauden, sen puun, enkä halua nähdä miten se kuolee mun käsissä.

Mä muistan

Olis ihan huippua, jos ihmisen muisti pyyhkiytyisi vuoden välein. Aina käsketään jättää menneet taakse, mut silloin ne pitäisi saada myös muistista pois. Enkä mä ainakaan osaa omasta tahdosta unohtaa asioita. Tai ylipäätään osaa olla miettimättä asioita, joilla ei pitäisi olla mitään merkitystä enää. Niillä oli joskus paljon merkitystä, joten mihin niiden merkitys muka katoaisi?

Anteeksiannon pitäisi tarkoittaa sitä, ettei enää ole vihainen asiasta. Siks anteeks antaminen on tosi vaikeaa. Jos pystyy vielä vuosienkin päästä tuntemaan sen surun, mitä toinen on aiheuttanut, miten voi sanoa antaneensa anteeksi. Ja miks aina pitäisi antaa anteeksi? Voi toiselle olla vihainen vaikka loppuelämän ja samaan aikaan rakastaa enemmän kuin mitään. Sitä vihaa ei vaan tarvitse näyttää, kun ei sille kerta ole mitään tehtävissä. Mä oon muutenkin tosi huono ilmaisemaan tunteita. Voin ihan hyvin vihata salaa koko maailmaa ja silti hymyillä. Ja olla onnellinen.

Onks pakko jos ei tahdo, vaikka muut tahtoo?

Poistin tuon aikaisemman postauksen. Ei mulla sittenkään ole unelmaa. Mietin tosi paljon mitä muut ajattelee ja ne ajattelee, et kaikilla pitäis olla unelma. Pitääkö ne mua ihan luuserina, jos jätän kaiken aina kesken, kun mikään ei tunnu omalta. Tai miten voin edes selittää, että muut ihmiset ahdistaa, enkä mä jaksa hymyillä kahdeksaa tuntia päivässä. Mä itken paljon. Siks että musta tuntuu, että multa vaaditaan liikaa, vaikkei kukaan oikeasti enää vaadi multa mitään. Ja mun on tosi vaikeaa muistaa asioita. Kasvoja, paikkoja tai ylipäätään mitään. Enkä jaksa selittää sitä muille. En tajua tervehtiä, kun en muista kasvoja. "Jatka siitä mihin viimeks jäit". En muista mitä oon tehnyt viimeksi. Ne nauraa, kun mä eksyn koulumatkalla jo kolmatta kertaa. Mä haluaisin itkeä, mut koska en ole niin rohkea, niin nauran mukana.

Anteeks sekavasta postauksesta. Mulla menee oikeesti ihan kivasti, niin ku aina. Välillä on silti pakko ahdistua. Jos tässä ois ollut joku pointti, se olis ollut, et onks pakko jos ei tahdo, vaikka muut tahtoo? Onko? Mä en tahdo. Mut mä en uskalla olla eri mieltä.

Lokakuu, eikä kukaan kuollut

Tää lokakuu ei ole ollut niin kamala kuin aikaisemmat. Sain parkkisakot, mun inssi hylättiin, erosin, pikkuveli joutui sairaalaan ja tuli aika isoja rahavaikeuksia. Kukaan ei kuitenkaan kuollut, eikä mikään ole saanut mua itkemään. Tai no... kyllä mä inssin jälkeen vähän nyyhkytin, kun jouduin jättämään autoni parkkipaikalle ja lataamaan bussikorttiin lisämatkoja. Mun söpö autoni on seissyt parkkipaikalla nyt yli kuukauden. Konepellin päälle kasvaa varmaan pian sammalpeite ja sieniä. Sain parkkisakotkin ennen kuin olen saanut edes ajokorttia. Taitavaa.

Niin se ero. Ei se tuntunut miltään. Oikeastaan hävettää olla näin tunteeton. Haluaisin rakastua. Mut välillä tunnustelen pulssia ja musta tuntuu, ettei mun sydän lyö ollenkaan. Ettei mussa kierrä edes veri. Elämä on liian helppoa, eikä mikään saa mua tuntemaan mitään. Melkein kaksi vuotta sitten, siellä suljetulla osastolla, jossa tuijotin kattoa muutaman kuukauden, mua sanottiin kivikasvoksi. "Sä oot monta kuukautta vaan tuijottanut tuo sama ilme kasvoilla. Vaikka sulle sanoisi mitä, sun ilme ei muutu. En aina oo ihan varma, et ymmärrätkö sä edes mitä puhun sulle." Niin se mies sanoi. Mä yritin silloin itkeä, mut ei mun silmät edes kostuneet. Nyt musta tuntuu samalta.

Mites teidän lokakuu? Pliis, kertokaa huonoja uutisia. En halua olla ainoa, joka saa sakot ja eroaa.

Yksi seitsemästä

Luokkakokoukset on aika siisti juttu. Olisi kiva nähdä vuosien päästä, miten entisillä luokkakavereilla menee ja millaisia ihmisiä niistä on tullut. Tosin oon ollut 12 (kahdessatoista?) eri koulussa, enkä muista edes kaikkien entisten luokkakavereiden nimiä, joten mun osalta taitaa kokoukset jäädä väliin. Aloin kuitenkin miettimään entistä kaveriporukkaani. Ihmisiä, joiden kanssa tuli muutama vuosi kakarana vietettyä. Mitä niille kävi? Miksei me enää olla kavereita?

Meitä oli seitsemän. Me oltiin kaikki melko samanlaisia loppujen lopuksi. Mut nykyään meillä ei ole enää mitään yhteistä. Yksi istuu vankilassa tapon yrityksestä sillä aikaa, kun toinen opiskelee yliopistossa jotain hienoa alaa, jonka nimeä en edes muista. Kolmas piikittää piriä kotonaan, kun neljäs paljastaa pintaa seiskalehden kannessa ja voihkii pornoleffoissa. Viides huijaa ihmisiltä rahaa, kun kuudes toivoo vatsa pystyssä, ettei lapsesta tule samanlaista kuin isästään. Mä olen se seitsemäs, joka ei ole mennyt elämässään eteenpäin hyvään, eikä huonoon suuntaan. Mun tarina on kaikista tylsin. En pahoinpitele ihmisiä kirveellä, en käytä huumeita, en ole pornotähti, enkä raskaana.

Kengät ei liity aiheeseen, mut ne on uudet ja kaipaa huomiota.

Elämä on huora, sitten sinä kuolet.

Tuijotan tuhkakupissa käryävää tupakkaa. Mä en tumppaa sitä, vaikka se haisee pahalle. Mietin eilistä. Istun baarin vessassa pidättämässä itkua. Luen vessan oveen kaiverrettuja tekstejä. "Rakkaus voittaa aina". Ei voita. Se saa hymyilemään hetkeksi. Itkemään liian usein. Sitten se lähtee. Vedän syvään henkeä. Raotan ovea. Ihmiset nauraa. Lattia on tahmea. Kuulen, kuinka ihmisten kengät jää kiinni lattiaan. Laitan oven kiinni. Jään vielä hetkeksi vessaan istumaan. "Ei uusia viestejä". Mikset sä vastaa? Avaan oven ja menen pöytään istumaan. Lonkero maistuu liian makealta. En puhu mitään. Istun vaan hiljaa. Tiedän, että jos joku hymyilee mulle, mä purskahdan itkuun. "Ollaanko me tavattu jossain?" Ei olla. Enkä mä halua tutustua. Mä haluaisin vaan olla liian kännissä itkemään. Hymyilen ja nauran. Vähän ehkä laulan. Unohdan hetkeksi kaiken. Ja aamulla herään tyhjyyteen. Mulla on kylmä. Luen yön aikana saapuneita viestejä. Se sattuu.

Kevät on ihana. Se tulee aina kertomaan meille, että kesä on tulossa. On jotain mitä odottaa. Aamuisin on vielä kylmä, mut aurinko saa mut hymyilemään. Oon kaivannut sitä, kun saa palella ja valita bussipysäkiltä kohdan, jota aurinko lämmittää eniten. Pysähdyn siihen hetkeksi seisomaan ja kuuntelen Lana Del Reytä. Menen kouluun. Se ehkä vähän ahdistaa. Ei koulu, vaan se, ettei mulla ole siellä ketään. Odotan innolla illalla saapuvaa sähköpostia. Juon vähän siideriä ja avaan koneen. "Sinua ei ole valittu koulutukseen". Niin tietysti. Unelmat on tarkoitettu rikottaviksi.

Rautatie vie Helsinkiin eikä pois elämästä.

Kävelin junanraiteita pitkin ja yritin tasapainoilla raiteen päällä. Oli pelottava ajatus, että jos nyt tulisi juna, mä kuolisin. Tai ehkä mä ehtisin väistämään. Ehkä, ehkä, ehkä. Juna kuitenkin varoittaa ennen kuolemaa. "Tuut tuut!" ja sitten sä kuolet. En oikein tiennyt minne olin menossa, mut päätin kulkea raiteita pitkin eteenpäin. Halusin ajatella ja musta tuntuu, etten mä pysty ajattelemaan, jos seison paikoillani. Tuli mieleen se Anssi Kelan joku biisi. "Mun täytyy kävellä näin, mun täytyy kävellä näin, kun jotain herää sisälläin." Ehkä Anssikaan ei pysty ajattelemaan, jos se ei kävele.

Mä olisin halunnut aamulla istua kynttilänvalossa suihkun lattialla. Teen niin välillä ja kutsun sitä rentoutumiseksi. Mä en kuitenkaan ymmärrä, et miks mun pitää maksaa vesilaskuja, kun en tänäkään aamuna saanut lämmintä vettä. Enkä voinut istua lattialla kynttilänvalossa. Nojasin kylmiin kaakeleihin ja odotin, et vesi lämpenisi. Mut ei se lämmennyt.

Ehkä mun pitäisi joskus kasvaa aikuiseksi ja päättää mitä mä haluan, eikä vaan ajelehtia. Ehkä mun pitäisi unohtaa kaikki mitä mulla oli. Mut miten mä voin unohtaa elämän, jota mä elän vieläkin? Tai miten voin unohtaa tunteen, jonka mä tunnen vieläkin? Ja se tunne kasvaa mun sisällä tosi isoksi. Jos mä voisin palata ajassa taaksepäin, mä en muuttais mitään, koska sä et kuitenkaan muuttuisi. Mut jos mä voisin muuttaa sua, mä en varmaan siltikään muuttaisi mitään. Mä oon oppinut rakastamaan sun virheitä. Toisaalta ajattelen myös, et rakkaus on riippuvuutta. Oonko mä sitten riippuvainen sun virheistä? Osaisinkohan mä edes elää, jos sä et olis jatkuvasti sotkemassa mun elämää. Ehkä se olis liian helppoa.

Kun tajusin, että ne junanraiteet johtaa vaan Helsinkiin, eikä vie mua pois mun elämästä, mä käännyin takaisin. Menin ystävän kanssa baariin juomaan laimeaa lonkeroa. Tunnen jonkun oudon yhteyden ihmisiin, jotka on menettäneet isänsä. Vaikkei mikään muu meitä yhdistäisi, se yhdistää. Ja se mun ystävä, maailman iloisin ihminen. Se vaan nauraa ja hymyilee, vaikka se on varmasti ihan rikki sisältä. Tai ehkä se ei olekaan rikki. Jos se vaan osaa elää. Jos se oppi elämään, eikä jäänyt ajelehtimaan.

Se vei sydämen ja rahat

Mun sydän on särkynyt. Ja mun rahat on varastettu. En enää ikinä päästä tuntemattomia kotiini. Varsinkaan jos olen kännissä vessassa oksentamassa koko illan. En enää ikinä anna mun sydäntä kellekään. Varsinkaan, jos se maksaa tuhansia kyyneliä ja tuhat euroa rahaa.

Mut mulla on uudet kengät. Se on ihan kiva.

Kuka meistä on kolmas?

Ensin vähän ihastutaan ja vielä enemmän.

Sitten jo mukissa onkin kaksi hammasharjaa ja kylpyhuoneessa roikkuu kaksi pyyhettä. Riidellään tiskivuoroista ja siitä, kumpi maksaa kaupassa. Ja silti ollaan niin onnellisia. Ja valmiita. Vasta kun oikeasti haluat kuunnella toisen äänekästä kuorsausta yrittäessäsi nukkua ja aamulla huomata, että hän on käyttänyt viimeiset kahvimaidot, olet valmis muuttamaan yhteen. Eikä se kuorsaus tai kahvimaidon loppuminen tunnu miltään. Kaikki muu tuntuu. Kaikki se ruma, mitä ihminen pystyy toiselle tekemään.

Pian sitä huomaa edelleen nukkuvansa sen saman kusipään vieressä ja rukoilevansa, että joku aamu herättyään saisi olla sille miehelle se ainoa. Ja sitä aamua ei koskaan tule. Miksi ihminen jää vapaaehtoisesti suhteeseen, jossa on täysin riittämätön, eikä pysty edes katsomaan toista silmiin itkemättä. Miksi ihminen suostuu olemaan se lelu, joka potkitaan nurkkaan kun sitä ei tarvita? Miten voi rakastaa sitä toista ihmistä, kun ei uskalla enää rakastaa edes itseään?