Tää lokakuu ei ole ollut niin kamala kuin aikaisemmat. Sain parkkisakot, mun inssi hylättiin, erosin, pikkuveli joutui sairaalaan ja tuli aika isoja rahavaikeuksia. Kukaan ei kuitenkaan kuollut, eikä mikään ole saanut mua itkemään. Tai no... kyllä mä inssin jälkeen vähän nyyhkytin, kun jouduin jättämään autoni parkkipaikalle ja lataamaan bussikorttiin lisämatkoja. Mun söpö autoni on seissyt parkkipaikalla nyt yli kuukauden. Konepellin päälle kasvaa varmaan pian sammalpeite ja sieniä. Sain parkkisakotkin ennen kuin olen saanut edes ajokorttia. Taitavaa.
Niin se ero. Ei se tuntunut miltään. Oikeastaan hävettää olla näin tunteeton. Haluaisin rakastua. Mut välillä tunnustelen pulssia ja musta tuntuu, ettei mun sydän lyö ollenkaan. Ettei mussa kierrä edes veri. Elämä on liian helppoa, eikä mikään saa mua tuntemaan mitään. Melkein kaksi vuotta sitten, siellä suljetulla osastolla, jossa tuijotin kattoa muutaman kuukauden, mua sanottiin kivikasvoksi. "Sä oot monta kuukautta vaan tuijottanut tuo sama ilme kasvoilla. Vaikka sulle sanoisi mitä, sun ilme ei muutu. En aina oo ihan varma, et ymmärrätkö sä edes mitä puhun sulle." Niin se mies sanoi. Mä yritin silloin itkeä, mut ei mun silmät edes kostuneet. Nyt musta tuntuu samalta.
Mites teidän lokakuu? Pliis, kertokaa huonoja uutisia. En halua olla ainoa, joka saa sakot ja eroaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti