Me ollaan täällä

Kirjoitin blogia viimeksi tammikuussa ja mulla on edelleen 37 lukijaa. Mikä teitä vaivaa? Kun koulu loppui helmikuussa, mä käperryin peiton alle odottamaan kesää enkä edes ajatellut kirjoittamista. Otin kevään aikana muutaman tatuoinnin ja pari kiloa vyötärölle. Sitten tuli aurinko ja valo, mun kummityttö syntyi ja mä muutin avoliittoon. Mulla on muuten ihan helvetin ihana kämppä! Siis meillä. Vaatii vielä totuttelua, ettei kaikki olekaan minäminä, vaan joskus se on myös me.

Mietin hetken, että pitäiskö mun poistaa kaikki aikaisemmat postaukset ja aloittaa vähän kuin alusta. Vaikka ensimmäiset postaukset on aika ahdistavaa luettavaa, mulle tuli kuitenkin lähinnä haikea fiilis. Oli niissä ajoissa paljon hyvääkin. Joten jätän ne postaukset ainakin hetkeksi rauhaan. Tälle blogin ulkonäölle tosin täytyy tehdä jotain! Kaikelle täytyy tehdä jotain.

Koitan saada jonkinlaisen remontin tälle blogille aikaiseksi ja aloittaa taas kirjoittamaan. Ja hei, nyt mä kirjoitan omalla nimelläni! Luna Viktoria alkoi munkin korviin kuulostamaan jo koiran nimeltä. Joten.. älkää kadotko! :) Loppuun vielä maisemakuva omalta parvekkeelta. Meidän parvekkeelta.

Mitä kuuluu Linda?

Mun olisi pitänyt valmistua vuosi sitten. Siis jos olisin mennyt opiskelemaan jotain. Menin suoraan peruskoulusta töihin. Oon tehnyt raksalla sitä sun tätä. Lähinnä maalannut tai siivonnut. Nyt mä ajattelin mennä opiskelemaan sitä. Teen aina kaiken väärinpäin. Ensin töihin, sitten kouluun. Ruokaakin maistan ennen kuin laitan sen mikroon. Ei sitä tiedä vaikka sen maku olisi yön aikana jääkaapissa muuttunut.

Eilen sain vauvauutisia. Taas. Mulla on aina ollut itseäni paljon vanhempia kavereita ja nyt niillä kaikilla alkaa olla lapsia. Ne menee jopa naimisiin. Enkä mä tiedä miten päin tässä pitäisi olla. Tietysti onnellinen muiden puolesta, mut samalla musta tuntuu, etten itse ole tehnyt elämässäni yhtään mitään. Etten mä ole mennyt eteenpäin. Sinne pelottavaan aikuisuuteen. Mulle oli iso juttu jo pelkästään se, että hankin kissan ja aloin kutsua itseäni sen mamiksi. Ja nyt mun pieni kissavauvakin on jo 7-kiloinen jättiläinen. Ja mä olen edelleen tälläinen. Vähän lapsellinen olento, joka pelkää aikuistumista ihan hirveästi.

Ajattelin tähän loppuun lisätä kuvia siitä, mitä olen tehnyt blogitauon aikana. Niin, en yhtään mitään. Sisustanut olohuoneeni uudestaan, juonut yksin kotona viiniä, ajanut autoa, pelännyt ukkosia ja leikkinyt kissan kanssa hippaa.

Koditon kodissaan

Tajusin tänään aamukahvia juodessani, kuinka ihanaa on, kun on oma koti. Mulla on ollut koko elämäni ajan melko koditon olo. Vielä äidin kanssa asuessani muutettiin tosi usein, eikä mikään oikein tuntunut kodilta. Paitsi ehkä Helsinki. Kun jouduin laitokseen, mä kutsuin kodiksi sitä paikkaa missä äiti asui. Välillä kodittomien asuntolaa, välillä jotain kamalaa kerrostaloyksiötä. Nyt mulla on oma kaunis koti. Voin imuroida alasti, hakea huoltoasemalta jäätelöä keskellä yötä ja polttaa tupakkaa ikkunalaudalla, eikä kukaan vahdi mua. Tää on vapautta. Ja mä rakastan Turkua

Kohta on maanantai

Mä löysin jotain täydellistä. Oman asunnon. Sellaisen jonka olen aina halunnut. Ihanan sata vuotta vanhan puutalon. Se on niin ihana, että mä päätin asua siinä vielä sadan vuoden päästäkin. Sitten se on kaksi sataa vuotta vanha. Pihassa on puusauna, jota en tietysti osaa lämmittää. Mutta se on kiva, että se on siinä.

Kirjotin pari yötä sitten postauksen rakkaudesta ja seurustelusta. Tallensin sen luonnoksiin ja päätin korjailla sitä vielä seuraavana iltana. Sitten me alettiin taas tapella. Mä heitin kaljapullon seinään ja huusin. Lysähdin sohvalle ja itkin. Mä halusin olla ainoa. Se numero yksi. Enkä mä koskaan ollut se. Valvoin kaksi yötä ja kirjotin runoja. Sellaisia sekavia runoja, joita en ymmärrä itsekään. Mä kirjoitin meidän rakkauden paperille ja heitin sen roskiin. Ei se rakkaus silti kadonnut. Mitä helvettiä.