Poistin tuon aikaisemman postauksen. Ei mulla sittenkään ole unelmaa. Mietin tosi paljon mitä muut ajattelee ja ne ajattelee, et kaikilla pitäis olla unelma. Pitääkö ne mua ihan luuserina, jos jätän kaiken aina kesken, kun mikään ei tunnu omalta. Tai miten voin edes selittää, että muut ihmiset ahdistaa, enkä mä jaksa hymyillä kahdeksaa tuntia päivässä. Mä itken paljon. Siks että musta tuntuu, että multa vaaditaan liikaa, vaikkei kukaan oikeasti enää vaadi multa mitään. Ja mun on tosi vaikeaa muistaa asioita. Kasvoja, paikkoja tai ylipäätään mitään. Enkä jaksa selittää sitä muille. En tajua tervehtiä, kun en muista kasvoja. "Jatka siitä mihin viimeks jäit". En muista mitä oon tehnyt viimeksi. Ne nauraa, kun mä eksyn koulumatkalla jo kolmatta kertaa. Mä haluaisin itkeä, mut koska en ole niin rohkea, niin nauran mukana.
Anteeks sekavasta postauksesta. Mulla menee oikeesti ihan kivasti, niin ku aina. Välillä on silti pakko ahdistua. Jos tässä ois ollut joku pointti, se olis ollut, et onks pakko jos ei tahdo, vaikka muut tahtoo? Onko? Mä en tahdo. Mut mä en uskalla olla eri mieltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti