Ikävöin itseäni

Kävin koulun jälkeen äidin luona kahvilla. Vähän hassua, mut äiti ei oikeastaan koskaan kysy multa mitään. Se antaa mun itse kertoa sen, mitä haluan kertoa. Ei se koskaan utele mun asioita tai puutu niihin. Toisaalta oon siitä ihan helpottunut, ettei tarvitse kertoa kaikkea. Tänään äiti kuitenkin halusi tietää todellisen syyn siihen, miksi me erottiin. Ja mä kerroin ihan kaiken. Enkä ollut tajunnut, kuinka ymmärtäväinen äiti mulla on. Kuinka helppo sille on puhua. Se ei arvostellut mua, eikä sitä ihmistä joka mua satutti. Äiti vaan kuunteli ja aidosti ymmärsi mua. Vähän hävettää, etten aikaisemmin ole puhunut äidille kaikesta. Oon aina pelännyt, ettei se ymmärtäisi mua. Mut nyt mä tiedän, et uskallan puhua äidille. Ja haluan taas äidin kanssa läheisemmät välit.

Hain tavarani sen ihmisen luota, jonka luokse en enää koskaan palaa. Mua pelotti mennä sinne. Pelkäsin, että alkaisin itkemään ja haluaisin sen kaiken takaisin mitä meillä oli. Pelkäsin, että alkaisin huutamaan ja tuntemaan jotain jäätävää tunnetta vihan ja katkeruuden väliltä. Mut mä en tuntenut mitään. Pakkasin vaan vaatteeni, hymyilin ja lähdin. Kotimatkalla tunsin jonkun hassun tunteen. Nimesin sen helpotukseksi. Ikävöin sitä minua, joka hymyili vastaantulijoille. Nyt mä olen taas se. Ikävöin itseäni.

Sovitaanko, että tän lauseen tilalla on joku kaunis maisemakuva?