Hetken se tuntui hyvältä

Ihailen niitä ihmisiä, jotka ovat onnellisia siitä mitä heillä on. Kodista, perheestä, pienistä iloista. Niitä ihmisiä, jotka tulevat onnellisiksi auringonsäteistä ja tuntemattomien hymyistä. Mä haluaisin olla sellainen. Haluaisin olla onnellinen. En tiedä, oonko koskaan ollut onnellinen. Enkä tiedä, mikä mut tekisi onnelliseksi. Enkä syytä siitä maailmaa, joka välillä potkii mua päähän. Kaikkiahan se potkii. Vika löytyy musta itsestäni. En osaa olla onnellinen. En osaa arvostaa asioita, joita mulla on. Vaikka oikeastaan mulla on kaikki ihan hyvin. Keksin aina jotain, mitä multa puuttuu. Jotain, mitä en tule koskaan saamaan. Se tekee mut onnettomaksi. Kyllä mä iloitsen, kun saan jotain. Mut sitten muistan taas sen ahdistavan totuuden. Sen, ettei mikään ole ikuista. Asioiden saavuttaminen tuntuu turhalta, kun tietää, että kuitenkin se kaikki päättyy joskus.

Haluaisin, että olisi vielä syyskuu. Silloin join aamukahvia ihmisen kanssa, joka rakasti mua. Ihmisen kanssa, jonka kanssa mä haluaisin juoda kahvia loppuelämäni. Iltaisin nukahdin sen tuoksuun ja se silitti mun hiuksia. Kun mä itkin vaan siksi, että kaikki oli liian hyvin, se pyyhki mun kyyneleet. Ne suuret kädet lämmitti mun sormia pakkasella. Ja ne siniset silmät hymyili mulle. Mut se ihminen muuttui. Se unohti kaikki lupaukset ja hajotti meidän maailman. Mun unelman. Ja viimeyönä se kertoi mulle, ettei mikään palaa enää ennalleen. Ei olisi pitänyt kysyä. Olisin vaan voinut olla hiljaa ja elää toivossa. Uskoa siihen, että kyllä se mua rakastaa.

Kuvat ei tietenkään liity aiheeseen mitenkään. Halusin vaan kuvata jotain turhaa, mistä pidän.