Ystävyydessä on kuplia.

Mun on niin helppo unohtaa sut. Hetkeksi. Kantaa tiskiltä lisää juomia pöytään, juoda ne, nauraa ja ajatella, et mä pärjään ihan hyvin ilman sua. Välillä vilkuilen puhelinta, jos sä kuitenkin soittaisit. Mut ethän sä soita. Voin ihan hyvin nukahtaa ilman sua. Voin ihan hyvin herätä ilman sua. Sitten se alkaa. Mä juoksen vessaan, itken ja oksennan. Ja ajattelen sua. Ikäväkään ei oo tarpeeksi vahva sana. Mun on pakko soittaa sulle. Mun on pakko tulla sun luokse kahville. Katsoa kun sä silität sun uutta kissaa ja varot katsomasta mua liian pitkään silmiin. Mä yritän nauraa ja olla niin kuin ennenkin. Se on aika hankalaa tän kaiken jälkeen. Sitten mä nukahdan sun viereen. Herään vielä yöllä ja katson, että sä oot varmasti siinä. Ja se kissa tuijottaa mua.

Pian on kesä. Me Pepin kanssa korkattiin jo jokirantakausi perjantaina. Juotiin viiniä jokirannassa. Oli kivaa olla kahdestaan. Oli kivaa puhua kahdestaan. Mä oon ikävöinyt mun parasta ystävää. Sitä, että me ollaan kahdestaan. Ja sitä, että se aina tajuu mitä mä selitän. Silloinkin, kun kukaan muu ei ymmärrä.

"Onks tää edes viiniä?"

"On, vaik täs onki kuplia."