Blogiviikko: Lapsuus-lauantai

Saan aika usein kuulla ihmisiltä siitä, kuinka pahoillaan ne on, kun mun lapsuus oli niin kamala. Vaikkei se ollut. Mulla oli ihan hyvä lapsuus. Ja toivoisin, että muistaisin siitä enemmän. Tai oikeastaan toivoisin, että muistaisin enemmän niitä hyviä asioita, koska niitä ihan varmasti oli. En vain muista.
 Olin enemmän isin tyttö. Iskän kanssa yhdessä fanitettiin HIFK:iä ja käytiin autonäyttelyissä. Mukana pyöri tietysti mun kaksi nuorinta veljeä. Rakkaimmat muistot on ryssänkärjen rannalta, kun uitiin veljien kanssa meressä ja vakoiltiin joutsenia ison kiven takaa. Iskä istui rannalla ja hymyili aurinkolasit päässä maailman valkoisinta hymyä. Se hymy oli täyttä rakkautta. Odotin aina innoissani niitä päiviä, jotka sain viettää iskän kanssa. Niinä päivinä mun ei tarvinnut murehtia mistään. Iskä teki mun elämästä ihanan helppoa. Äidin luokse palaaminen oli aina yhtä vaikeaa. Tulin äidin kanssa tosi huonosti toimeen. Joko äiti itse riehui kännissä, tai sitten se kusipää löi äitiä. Toisinaan äiti oli niin rikki, että meidän piti piilottaa kaikki lääkkeet ja terävät esineet. Oli niitä hyviäkin päiviä. Oli ihanaa nähdä koulusta tullessani äiti istuttamassa tomaatteja parvekkeella tai maalaamassa kylpyhuonetta punaiseksi. Äiti sai välillä ihan hassuja ideoita. Päätettiin kuitenkin, että mä muutan iskän luokse. Mut en mä kerennyt.

 12-vuotiaana pukeuduin mustaan ja hyvästelin isäni. Hautajaisissa sain katsoa arkkuun. Näin iskän pieneksi kuihtuneen ruumiin ja huulettoman hymyn. Se tuntui pelottavan lopulliselta. Se oli lopullista. En enää ollut se iloinen lapsi, jonka suurin murhe oli, et onkohan iskä ostanut suklaavanukkaita viikonlopuksi. Päädyttiin veljien kanssa laitokseen asumaan. Silloin mä aloitin kirjoittamisen ja maalaamisen. En enää halunnut puhua, mä vaan maalasin ja kirjoitin yhdeksän pitkää kuukautta lukkojen takana. Äidin kanssa välit oli todella huonot. Tai ei niitä oikeastaan edes ollut. Veljien kanssa pidettiin huolta toisistamme.

Kun muutettiin toiseen laitokseen, mä muutuin taas. Musta tuli tosi sosiaalinen ja iloinen punapää. Karkasin sieltä laitoksesta koko kesäksi ja sain ihan hirveästi uusia kavereita. Alkoholi oli aika isona osana sitä kesää, vaikka ikää löytyi vasta 13 vuotta. Mut mä uskon, että se oli tähän mennessä mun elämäni paras kesä. Kuljeskelin nahkatakki päällä ympäri Turun katuja ja nukuin vähän missä sattui. Joka päivä tapahtui jotain uutta ja mä rakastin taas elämää. Kyllä mä sen kesän jälkeen vähän ryhdistäydyin ja yritin käydä kouluakin. Äidin kanssa välit parani jonkun verran, enkä enää karkaillut niin usein laitoksesta.

Mut koska postauksen aiheena on lapsuus ja musta tuntuu, että mun lapsuus päättyi isän hautajaisiin, voisin jättää tämän tähän. Mulla ei vaan yksinkertaisesti tule mieleen mitään hauskoja lapsuusmuistoja. Ainoa, joka naurattaa, on äidin kertoma tarina mun ja veljeni Janin lempileikistä. Me istuttiin eteisessä hiljaa muovipussit kädessä. Äiti oli ihmetellyt, että miksi me ollaan oltu jo kaksi tuntia hiljaa. Siihen me sitten vastattiin; "Odotellaan tässä bussia".