Tykkään mun idiooteista

Miks sun poikaystävä haastaa tahallaan riitaa?
Se on välillä vähän idiootti.
Miks sä sitten oot sen kanssa?
Koska se on mun ystävä.

Jos eroaisin vähän idiootista poikaystävästäni, luultavasti menettäisin myös vähän idiootin ystäväni. Eikä ystävää voi jättää siksi, että se on välillä vähän idiootti. Kaikki ystävät on joskus idiootteja. Sinäkin. Ja minä. Ennen ajattelin, ettei hyvään ystävään voisi ihastua. Varsinkaan neljän vuoden jälkeen. Ajattelin, että ihastuminen on sitä, kun ei vielä tunne toista kunnolla ja menee vatsa ihan sekaisin kun odottaa sen puhelua. Mitä jos se onkin sitä, kun monen vuoden jälkeen vasta tajuat, kuinka ihana ystävä sulla on. Ja sitten ei tunnukaan enää yhtään oudolta vaikka pussata sitä. Eikä mikään oikeastaan muutu, me vain tykätään toisistamme enemmän. Ja ollaan silti ystäviä.

Kukaan mun lähipiiristä ei tiedä, että kirjoitan blogia. Ei se ole oikeastaan mikään salaisuus, mut joskus täällä on kyllä sellaista avautumista, etten välttämättä haluaisi esimerkiksi äidin lukevan sitä. Nyt kun itse luen noita viime talven postauksia, mun tekisi mieli oksentaa. Oonko mä muka kirjoittanut tuon? Oliko mulla oikeasti noin paha olla? Kamalaa. Toisaalta tykkään noista masentavista postauksista enemmän, kuin näistä iloisemmista postauksista. Kirjoitan paljon hienommin, kun olen surullinen. Mun ehdottomia lemppareita omista postauksista on Elämä on huora, sitten sinä kuolet ja Rautatie vie helsinkiin, eikä pois elämästä. Miks mä en osaa kirjoittaa iloisista asioista? Tai osaan tietysti, mut en samalla tavalla, kuin ikävistä asioista. Se on aika tyhmää. Tai sitten se johtuu siitä, että mulla oli viime talvena paljon enemmän aikaa ajatella, kuin nyt. Silloin en käynyt koulussa tai töissä. Kävelin usein junanraiteita pitkin niin kauas, että olin jo kirjoittanut päässäni kokonaisen postauksen. Nyt mulla ei ole aikaa tehdä niin.