Me istutaan sohvalla ja rakennetaan näkymätöntä muuria meidän väliin. Mä istuin pitkään bussissa matkalla sun luokse ja mietin mistä puhuisin sulle. Tai puhuisinko mitään. Haluatko sä edes kuulla. Sä tuot mulle kupillisen kahvia ja vedät syvään henkeä. Nyt se alkaa. Alat vaahdota kuinka sua vituttaa kaikki ja elämä on hankalaa. Mä kuuntelen ne samat lauseet kuin aina ennenkin, kuinka maailma on epäreilu ja ihmiset ei ymmärrä. Sun pitäisi saada enemmän kaikkea, sä haluat enemmän, etkä silti suostu luopumaan mistään. Kuuntelen lauseet siitä, kuinka sulla on oikeus sanoa mitä haluat ja sä olet tehnyt kaiken oikein. Muut ei vaan ymmärrä. Ne on idiootteja.
Lasken tyhjän kahvikupin tiskipöydälle ja vilkaisen kelloa. Mun täytyy nyt mennä. Kuuntelin kaksi tuntia sitä, kuinka vaikeaa sulla on. Enkä siltikään ymmärrä, mikä sun elämästä tekee niin vaikeaa. Enkä ymmärrä, miksi se on muiden vika. Bussimatkalla kotiin, mä kirjoitan puhelimen muistioon kaikki ne asiat, jotka olisin vastannut, jos sä olisit edes kerran kysynyt, mitä mulle kuuluu. Miten mä voin. Onko kaikki ennallaan, vai jokin muuttunut. Sä et tunne mua enää, eikä musta tunnu siltä, että edes haluaisit. Silti me puhutaan ystävyydestä. Toisinaan mä kutsun sitä velvollisuudeksi.
Ei se aina ollut sellaista. Joskus me puhuttiin kaikesta. Naurettiin ja valitettiin yhdessä, kun muut ei ymmärrä. Joku voisi sanoa, ettei ole mun velvollisuuteni olla ihmisen ystävä, jolle täytyy vaan antaa, eikä siltä saa mitään. On se. Ei ihmistä voi hylätä siksi, ettei se osaa katsoa oman maailmansa ulkopuolelle. Kyllä se joskus taas näkee kauemmas. Nyt on vaan huono hetki katsoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti