Sinä, minä ja puu

Vuosia sitten me istutettiin siemen maahan ja siitä kasvoi pelottavan nopeasti maailman kaunein puu. Se kukki ympäri vuoden, sen oksat ylsi taivaaseen, enkä mä edes halunnut nähdä sen lehtien takana olevaa maailmaa. Mä olin maailman onnellisin ihminen. Sinä, minä ja puu. Meidän rakkaus.

Yhtenä talvena katkaisit puusta oksan nähdäksesi mitä sen takana on. Sä kävit puun väärällä puolella kokeilemassa tarjolla olevaa elämää. Mä pelästyin ja katkoin lisää oksia nähdäkseni koko totuuden. En olisi koskaan halunnut nähdä sitä kaikkea.

Meidän puu varisutti lehtensä pois ja kuoli. Me pidettiin kuollutta puuta itkien pystyssä koko kevään ja mä toivoin, että se kasvattaisi edes yhden lehden vielä. Ei se kasvattanut. Sä päästit irti ja annoit sen kaatua mun päälle. Mä jäin koko kesäksi toivomaan, että puu heräisi henkiin, kun sä katosit aurinkoon ja unohdit kaiken. Mä en koskaan unohtanut. Laitoin kaikki toiveeni siihen lahoavaan puuhun, vaikka näin miten se oksa kerrallaan alkoi maatua.

Syksyllä kuitenkin palasit. Puu kasvatti taas muutaman lehden ja me nostettiin se toiveikkaina takaisin pystyyn. Me odotettiin koko talvi, että se kasvattaisi vielä kukkia. Että se muuttuisi yhtä kauniiksi kuin aiemmin. Että meidän rakkaus muuttuisi yhtä vahvaksi kuin ennen. Ei se muuttunut. 

Se alkoi mädäntyä niistä kohdista joista me oltiin aiemmin katkottu oksia irti. Yritit peittää niitä kohtia varjoilla, mut mä osoitin niitä valolla. Puu halkeili ja mätäni hiljaa. Me katsottiin pois päin ja toivottiin että se paranisi itsestään. Kesällä se kuitenkin varisutti viimeisetkin lehtensä pois. 

Nyt on syksy ja mä pidän yksin tätä mätänevää puuta pystyssä. Sä seisot selkä muhun päin ja etsit katseellas jotain parempaa. Jotain kaunista puuta, johon voisit nojautua. Jotain, jonka vuoksi voisit luopua tästä kaikesta tuntematta kipua. Mä en jaksaisi enää kauaa pidellä tätä lahoavaa puuta pystyssä, mut en uskalla päästää irti. Se kaatuisi taas mun päälleni, etkä sä enää palaisi nostamaan sitä mun kanssa. Katoaisit taas aurinkoon, kertaakaan katsomatta taakse. Ja unohtaisit kaiken.

Mä unohdin jo, miltä tuntuu olla onnellinen. Enkä enää muista, minkä takia mä herään aamuisin. Muistan vaan maailman kauneimman rakkauden, sen puun, enkä halua nähdä miten se kuolee mun käsissä.