Kuka meistä on kolmas?

Ensin vähän ihastutaan ja vielä enemmän.

Sitten jo mukissa onkin kaksi hammasharjaa ja kylpyhuoneessa roikkuu kaksi pyyhettä. Riidellään tiskivuoroista ja siitä, kumpi maksaa kaupassa. Ja silti ollaan niin onnellisia. Ja valmiita. Vasta kun oikeasti haluat kuunnella toisen äänekästä kuorsausta yrittäessäsi nukkua ja aamulla huomata, että hän on käyttänyt viimeiset kahvimaidot, olet valmis muuttamaan yhteen. Eikä se kuorsaus tai kahvimaidon loppuminen tunnu miltään. Kaikki muu tuntuu. Kaikki se ruma, mitä ihminen pystyy toiselle tekemään.

Pian sitä huomaa edelleen nukkuvansa sen saman kusipään vieressä ja rukoilevansa, että joku aamu herättyään saisi olla sille miehelle se ainoa. Ja sitä aamua ei koskaan tule. Miksi ihminen jää vapaaehtoisesti suhteeseen, jossa on täysin riittämätön, eikä pysty edes katsomaan toista silmiin itkemättä. Miksi ihminen suostuu olemaan se lelu, joka potkitaan nurkkaan kun sitä ei tarvita? Miten voi rakastaa sitä toista ihmistä, kun ei uskalla enää rakastaa edes itseään?