Kahvikuppikuva

Välillä mä haluaisin kirjoittaa tänne tosi avoimesti kaiken. Siis ihan kaiken. Tää on mulle vähän kuin terapiaa. Käyn myös oikealla terapeutilla, mut ei se ole sama asia. Jotkut asiat kuulostaa ihan liian sekopäiseltä ääneen sanottuna, mutta kun ne kirjoittaa, se ei kuulosta niin pahalta. Mä voin sanoa mun terapeutille, että haluaisin pomppia pääni päällä. Se huolestuu ja alkaa kysellä tunteista. Jos mä kirjoitankin sen blogiin, joku hymähtää ruudun takana ja luo mielikuvan ihmisestä pomppimassa päänsä päällä. Tai alkaa miettiä, et onko se edes mahdollista. Kannattaa kokeilla. Siis sitä pomppimista. Ei se onnistu.

Sitten tulee niitä päiviä, kun mä hymyilen jo herätessäni. Maalaan vanhan tuolin, ostan uusia sisustustyynyjä, käyn ystävän kanssa kahvilla, ehkä leivon... Ja tuntuisi jotenkin tosi oudolta kirjoittaa siitä tänne blogiin. Jotkut kuvat jätän myös lisäämättä, koska en halua, että heti ensimmäisestä näkemästään postauksesta voi tajuta kuka tätä kirjoittaa. Tää on liian henkilökohtainen sellaiseen. Mä haluaisin kirjoittaa tätä anonyymisti. Voisin kertoa kaiken paljon avoimemmin.

Mulla voisi olla toinen blogi, jota kirjoittaisin ihan itsenäni. Sellainen pintaraapaisu blogi. Ei liian henkilökohtainen, mut ei myöskään pelkkää pintaa. Jotain siltä väliltä. Jos se pitäisi laittaa johonkin kategoriaan, se olisi diy- ja sisustuspainotteinen lifestyleblogi. Mut mä vihaan kategorioita. En halua laittaa ihmisiä, blogeja, tyylejä, bändejä tai mitään muutakaan mihinkään kategoriaan. Jos kuuluu tiettyyn kategoriaan, on enää vaikea vaihtaa tyyliään. Et sä voi räpätä, jos sä oot rokkari. Mitä jos haluaa olla molempia?