Onnellinen loppu, joka ei lopu koskaan

Viime kesänä mä halusin vaan unohtaa. Halusin, että sä katoaisit. Mun mielestä ja koko maailmasta. Istuin aurajoen varrella viinipullon kanssa. Me kirjoitettiin susta runoja. Minä ja viini. Me heitettiin ne jokeen ja katsottiin, miten muste liukenee veteen. Miten sun nimi haalistuu ja katoaa paperista. Mä kirjoitin mun ikävästä ja yksinäisyydestä. Viini kirjoitti niihin tarinoihin onnellisen lopun. Sellaisen lopun, joka ei ollut aamulla enää totta.

Joskus tarinoissa on ihan huikeita juonenkäänteitä. Sellaisia epätodellisia. Joku lähtee pois ja sitä jäädään kaipaamaan. Elämä menee ihan sekaisin, eikä millään ole enää merkitystä. Sitten tulee tilanne, johon kaiken kuuluisi päättyä. Ote lipeää kallion kielekkeeltä, auto suistuu tieltä tai suuri käsi painaa veistä kaulan valtimolle. Ja silloin se joka aikaisemmin lähti pois, ilmestyy kuin tyhjästä. Se pelastaa kaiken. Eikä se lähde enää koskaan pois.

Sun nimi haalistui veteen. Vuoden päästä mä istuin penkillä katsomassa Helsingin kesää. Kauniita vanhoja taloja ja kauniita ihmisiä. Helsingissä ihmiset näyttää aina niin kiireisiltä. Ihan kuin jokaisella olisi jotain elämää tärkeämpää käsissä. Ne katsoo suoraan eteenpäin ja kiiruhtaa korot kopisten pitkin katuja.
Mä makoilin hotellihuoneen pehmeissä lakanoissa suuri kylpytakki päällä. Katselin kummallisia tapetteja, joista löytyi jokaisella vilkauksella uusia hahmoja. Tanssijoita, leijonia, keihäänheittäjiä, hitsareita, hevoskärryjä... Mä kerroin niistä tarinaa ja piirsin sormella sun selkään.
Sä sait mut kiinni ilmasta, kun mun ote lipesi kallion kielekkeeltä. Sä käänsit ratin suoraksi, kun auto oli suistumassa tieltä. Sä otit veitsen pois suuresta kädestä, kun se painoa sitä mun kaulaa vasten. Etkä sä katoa enää koskaan.