Mun velvollisuuteni

Me istutaan sohvalla ja rakennetaan näkymätöntä muuria meidän väliin. Mä istuin pitkään bussissa matkalla sun luokse ja mietin mistä puhuisin sulle. Tai puhuisinko mitään. Haluatko sä edes kuulla. Sä tuot mulle kupillisen kahvia ja vedät syvään henkeä. Nyt se alkaa. Alat vaahdota kuinka sua vituttaa kaikki ja elämä on hankalaa. Mä kuuntelen ne samat lauseet kuin aina ennenkin, kuinka maailma on epäreilu ja ihmiset ei ymmärrä. Sun pitäisi saada enemmän kaikkea, sä haluat enemmän, etkä silti suostu luopumaan mistään. Kuuntelen lauseet siitä, kuinka sulla on oikeus sanoa mitä haluat ja sä olet tehnyt kaiken oikein. Muut ei vaan ymmärrä. Ne on idiootteja.

Lasken tyhjän kahvikupin tiskipöydälle ja vilkaisen kelloa. Mun täytyy nyt mennä. Kuuntelin kaksi tuntia sitä, kuinka vaikeaa sulla on. Enkä siltikään ymmärrä, mikä sun elämästä tekee niin vaikeaa. Enkä ymmärrä, miksi se on muiden vika. Bussimatkalla kotiin, mä kirjoitan puhelimen muistioon kaikki ne asiat, jotka olisin vastannut, jos sä olisit edes kerran kysynyt, mitä mulle kuuluu. Miten mä voin. Onko kaikki ennallaan, vai jokin muuttunut. Sä et tunne mua enää, eikä musta tunnu siltä, että edes haluaisit. Silti me puhutaan ystävyydestä. Toisinaan mä kutsun sitä velvollisuudeksi.

Ei se aina ollut sellaista. Joskus me puhuttiin kaikesta. Naurettiin ja valitettiin yhdessä, kun muut ei ymmärrä. Joku voisi sanoa, ettei ole mun velvollisuuteni olla ihmisen ystävä, jolle täytyy vaan antaa, eikä siltä saa mitään. On se. Ei ihmistä voi hylätä siksi, ettei se osaa katsoa oman maailmansa ulkopuolelle. Kyllä se joskus taas näkee kauemmas. Nyt on vaan huono hetki katsoa.

Me ollaan täällä

Kirjoitin blogia viimeksi tammikuussa ja mulla on edelleen 37 lukijaa. Mikä teitä vaivaa? Kun koulu loppui helmikuussa, mä käperryin peiton alle odottamaan kesää enkä edes ajatellut kirjoittamista. Otin kevään aikana muutaman tatuoinnin ja pari kiloa vyötärölle. Sitten tuli aurinko ja valo, mun kummityttö syntyi ja mä muutin avoliittoon. Mulla on muuten ihan helvetin ihana kämppä! Siis meillä. Vaatii vielä totuttelua, ettei kaikki olekaan minäminä, vaan joskus se on myös me.

Mietin hetken, että pitäiskö mun poistaa kaikki aikaisemmat postaukset ja aloittaa vähän kuin alusta. Vaikka ensimmäiset postaukset on aika ahdistavaa luettavaa, mulle tuli kuitenkin lähinnä haikea fiilis. Oli niissä ajoissa paljon hyvääkin. Joten jätän ne postaukset ainakin hetkeksi rauhaan. Tälle blogin ulkonäölle tosin täytyy tehdä jotain! Kaikelle täytyy tehdä jotain.

Koitan saada jonkinlaisen remontin tälle blogille aikaiseksi ja aloittaa taas kirjoittamaan. Ja hei, nyt mä kirjoitan omalla nimelläni! Luna Viktoria alkoi munkin korviin kuulostamaan jo koiran nimeltä. Joten.. älkää kadotko! :) Loppuun vielä maisemakuva omalta parvekkeelta. Meidän parvekkeelta.

Mä pelastun

Tänään näin auringon ensimmäistä kertaa ikuisuuteen. Ihan kuin se ei olisi paistanut moneen kuukauteen. Ihan kuin en olisi nähnyt päivänvaloa päiviin. Ainoa valo jonka näen, on muuraushallin pölyisistä lampuista loistava keinovalo. Olis edes ikkunat.Tavallaan mä kuitenkin tykkään pimeydestä. Kadut näyttää kauniilta vilkkuvien mainoskylttien ja katulamppujen loisteessa. Valokuvaaminen olis vaan paljon helpompaa päivänvalossa. Ja mä vietän kaikki valoisat tunnit siellä ikkunattomassa muuraushallissa. Viikonloppuisin herään silloin kun taivas alkaa jo hämärtyä.

Mut saattaa olla, että mun koulu päättyy jo neljän viikon päästä. Sitten mä näen valon. Enkä tiedä mitä teen. Otan varmaan muutaman kuvan auringonpaisteesta, maalaan pari huonekalua, ostan uudet kengät joita en koskaan käytä, opettelen muutaman uuden liikkeen tangolla, tyhjennän pääni blogiin ja alan vaikka maaliskuussa taas miettimään, mitä tälle elämälle pitäisi tehdä. Ehkä päädyn taas kouluun. Tai sitten töihin. Voisin muuttaa vaikka Saksaan. Mut ensin pidän kuukauden loman.

Mietin tänään ensimmäistä kertaa, et onkohan Jumala sittenkin olemassa. Jos se auringonpaiste olikin merkki yläkerran papalta, et kaikki järjestyy. Nyt olis täydellinen tilaisuus käännyttää mut uskoon, jos joku tahtoo. Saattaisin jopa liittyä kirkkoon ja pelastua.

Sä lupasit, että me ei kaaduta koskaan

Yritän olla katsomatta maahan, kun kävellään jäällä ja luottaa siihen, ettei me kaaduta. Mun sukat kastuu loskassa ja varpaita palelee. En tiedä mihin tää tie johtaa, eikä katulamput valaise paljoa. Saatan jopa kaatua ja saada säröjä sydämeen, mut mä haluan silti uskoa, ettei kaiken tarkoitus ole vain satuttaa. Joskus saa vain olla onnellinen ja liukua jäätä pitkin kaatumatta. Voin pitää sua kädestä ja nauraa ilman syytä. Katuvalot saa tupakansavun näyttämään paksummalta ja sun kasvot kalpeammilta. Enkä mä lakkaa hymyilemästä.

Ostin tylsän lahjan ja laitoin sen hienoon lahjakassiin. Jotkut asiat vaan on kauniita päältä ja mitäänsanomattomia sisältä. Niin kuin synttärilahjat. Pääasia, että antaa jotain kauniissa paketissa, eikä sen niin väliä mitä sen sisällä on. Kunhan on ajatellut. Ajatus on tärkein. On kiva saada jotain joltain, pyytämättä mitään keneltäkään.

Moi. Mä elän.

En unohtanut kirjoittaa tänne. Ei vain huvittanut. Kun selasin noita blogeja, joita en ole kahteen kuukauteen lukenut, mä taisin vähän hämmästyä. Kaikki vaikuttaa tosi surullisilta ja masentuneilta. "Mikään ei tunnu miltään. Mä en halua elää. Missään ei ole mitään järkeä." Nouskaa ylös sieltä. Hymyilkää. Mä voin hymyillä takaisin.

Mulla menee ihan hyvin. Oon onnellinen, mut tosi stressaantunut. Oikeastaan kaikki on muuttunut tässä kahdessa kuukaudessa. Muutin keskustasta pahamaineiseen lähiöön. Jännityksellä odottelin, että koska joku narkkarijengi ryöstää mut tai maahanmuuttaja kidnappaa pizzeria-auton takaluukkuun. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Mä taidan olla hengissä ja naapurin lapsetkin tervehtii rappukäytävässä. Pelottavinta on se ääni, kun postit tipahtaa luukusta eteisen lattialle. Mulla oli aikaisemmin postilaatikko ulkona ja nyt sain ihan oman postiluukun oveen, jossa lukisi mun nimikin, ellen olis unohtanut tehdä muuttoilmoitusta isännöitsijälle.

Tankotanssia & Zombeja

Aloitin tankotanssin pari viikkoa sitten. Yleensä en oikeastaan pidä urheilusta, mut tankotanssi on parasta mitä tiedän. Mustelmat käsissä ja palovammat sisäreisissä ei tunnu miltään, kun fiilis on niin mahtava aina tankotanssin jälkeen. Oon tosi lyhyessä ajassa oppinut vaikka mitä hienoja liikkeitä, enkä olisi aikaisemmin uskonut, että voisin koskaan oppia mitään sellaista.

Perjantai-illat menee tankotanssissa, enkä mä ole juonut alkoholia yli kuukauteen. Viime perjantaina tein kuitenkin poikkeuksen. Ostin hurjat kaksi siideriä ja lähdin kaverini halloween-bileisiin. Kävelin jokirantaa pitkin ja seurasin puhelimen navigaattoria, jotta löytäisin perille. Tuijotin tiiviisti näyttöä, navigaattori käski kääntyä oikealle ja kävelin päin seinää. Sitten tajusin olevani väärällä puolella jokea. Yöllä eksyin vielä Showroomiin. Aika ahdas paikka, kalliit juomat ja kummallisia ihmisiä. Monet nuoret naiset olivat ymmärtäneet halloween-pukeutumisen väärin ja päättäneet tulla baariin pelkissä pikkuhousuissa ja napapaidassa. Ja päässä tietysti jotkut muka-söpöt-pupunkorvat. Päädyin vip-tiloihin heittelemään jääpaloja nunnaksi pukeutuneen ystäväni kanssa. Oli ihan kivaa ja kallista.

Lokakuu, eikä kukaan kuollut

Tää lokakuu ei ole ollut niin kamala kuin aikaisemmat. Sain parkkisakot, mun inssi hylättiin, erosin, pikkuveli joutui sairaalaan ja tuli aika isoja rahavaikeuksia. Kukaan ei kuitenkaan kuollut, eikä mikään ole saanut mua itkemään. Tai no... kyllä mä inssin jälkeen vähän nyyhkytin, kun jouduin jättämään autoni parkkipaikalle ja lataamaan bussikorttiin lisämatkoja. Mun söpö autoni on seissyt parkkipaikalla nyt yli kuukauden. Konepellin päälle kasvaa varmaan pian sammalpeite ja sieniä. Sain parkkisakotkin ennen kuin olen saanut edes ajokorttia. Taitavaa.

Niin se ero. Ei se tuntunut miltään. Oikeastaan hävettää olla näin tunteeton. Haluaisin rakastua. Mut välillä tunnustelen pulssia ja musta tuntuu, ettei mun sydän lyö ollenkaan. Ettei mussa kierrä edes veri. Elämä on liian helppoa, eikä mikään saa mua tuntemaan mitään. Melkein kaksi vuotta sitten, siellä suljetulla osastolla, jossa tuijotin kattoa muutaman kuukauden, mua sanottiin kivikasvoksi. "Sä oot monta kuukautta vaan tuijottanut tuo sama ilme kasvoilla. Vaikka sulle sanoisi mitä, sun ilme ei muutu. En aina oo ihan varma, et ymmärrätkö sä edes mitä puhun sulle." Niin se mies sanoi. Mä yritin silloin itkeä, mut ei mun silmät edes kostuneet. Nyt musta tuntuu samalta.

Mites teidän lokakuu? Pliis, kertokaa huonoja uutisia. En halua olla ainoa, joka saa sakot ja eroaa.