Sinä, minä ja puu

Vuosia sitten me istutettiin siemen maahan ja siitä kasvoi pelottavan nopeasti maailman kaunein puu. Se kukki ympäri vuoden, sen oksat ylsi taivaaseen, enkä mä edes halunnut nähdä sen lehtien takana olevaa maailmaa. Mä olin maailman onnellisin ihminen. Sinä, minä ja puu. Meidän rakkaus.

Yhtenä talvena katkaisit puusta oksan nähdäksesi mitä sen takana on. Sä kävit puun väärällä puolella kokeilemassa tarjolla olevaa elämää. Mä pelästyin ja katkoin lisää oksia nähdäkseni koko totuuden. En olisi koskaan halunnut nähdä sitä kaikkea.

Meidän puu varisutti lehtensä pois ja kuoli. Me pidettiin kuollutta puuta itkien pystyssä koko kevään ja mä toivoin, että se kasvattaisi edes yhden lehden vielä. Ei se kasvattanut. Sä päästit irti ja annoit sen kaatua mun päälle. Mä jäin koko kesäksi toivomaan, että puu heräisi henkiin, kun sä katosit aurinkoon ja unohdit kaiken. Mä en koskaan unohtanut. Laitoin kaikki toiveeni siihen lahoavaan puuhun, vaikka näin miten se oksa kerrallaan alkoi maatua.

Syksyllä kuitenkin palasit. Puu kasvatti taas muutaman lehden ja me nostettiin se toiveikkaina takaisin pystyyn. Me odotettiin koko talvi, että se kasvattaisi vielä kukkia. Että se muuttuisi yhtä kauniiksi kuin aiemmin. Että meidän rakkaus muuttuisi yhtä vahvaksi kuin ennen. Ei se muuttunut. 

Se alkoi mädäntyä niistä kohdista joista me oltiin aiemmin katkottu oksia irti. Yritit peittää niitä kohtia varjoilla, mut mä osoitin niitä valolla. Puu halkeili ja mätäni hiljaa. Me katsottiin pois päin ja toivottiin että se paranisi itsestään. Kesällä se kuitenkin varisutti viimeisetkin lehtensä pois. 

Nyt on syksy ja mä pidän yksin tätä mätänevää puuta pystyssä. Sä seisot selkä muhun päin ja etsit katseellas jotain parempaa. Jotain kaunista puuta, johon voisit nojautua. Jotain, jonka vuoksi voisit luopua tästä kaikesta tuntematta kipua. Mä en jaksaisi enää kauaa pidellä tätä lahoavaa puuta pystyssä, mut en uskalla päästää irti. Se kaatuisi taas mun päälleni, etkä sä enää palaisi nostamaan sitä mun kanssa. Katoaisit taas aurinkoon, kertaakaan katsomatta taakse. Ja unohtaisit kaiken.

Mä unohdin jo, miltä tuntuu olla onnellinen. Enkä enää muista, minkä takia mä herään aamuisin. Muistan vaan maailman kauneimman rakkauden, sen puun, enkä halua nähdä miten se kuolee mun käsissä.

Jos sä haluat

Mitä tarkoittaa onnellisuus?

Onks se vaan sitä, että kaikki on okei?

Saako silti haluta enemmän?

Mä muistan

Olis ihan huippua, jos ihmisen muisti pyyhkiytyisi vuoden välein. Aina käsketään jättää menneet taakse, mut silloin ne pitäisi saada myös muistista pois. Enkä mä ainakaan osaa omasta tahdosta unohtaa asioita. Tai ylipäätään osaa olla miettimättä asioita, joilla ei pitäisi olla mitään merkitystä enää. Niillä oli joskus paljon merkitystä, joten mihin niiden merkitys muka katoaisi?

Anteeksiannon pitäisi tarkoittaa sitä, ettei enää ole vihainen asiasta. Siks anteeks antaminen on tosi vaikeaa. Jos pystyy vielä vuosienkin päästä tuntemaan sen surun, mitä toinen on aiheuttanut, miten voi sanoa antaneensa anteeksi. Ja miks aina pitäisi antaa anteeksi? Voi toiselle olla vihainen vaikka loppuelämän ja samaan aikaan rakastaa enemmän kuin mitään. Sitä vihaa ei vaan tarvitse näyttää, kun ei sille kerta ole mitään tehtävissä. Mä oon muutenkin tosi huono ilmaisemaan tunteita. Voin ihan hyvin vihata salaa koko maailmaa ja silti hymyillä. Ja olla onnellinen.

Kahvikuppikuva

Välillä mä haluaisin kirjoittaa tänne tosi avoimesti kaiken. Siis ihan kaiken. Tää on mulle vähän kuin terapiaa. Käyn myös oikealla terapeutilla, mut ei se ole sama asia. Jotkut asiat kuulostaa ihan liian sekopäiseltä ääneen sanottuna, mutta kun ne kirjoittaa, se ei kuulosta niin pahalta. Mä voin sanoa mun terapeutille, että haluaisin pomppia pääni päällä. Se huolestuu ja alkaa kysellä tunteista. Jos mä kirjoitankin sen blogiin, joku hymähtää ruudun takana ja luo mielikuvan ihmisestä pomppimassa päänsä päällä. Tai alkaa miettiä, et onko se edes mahdollista. Kannattaa kokeilla. Siis sitä pomppimista. Ei se onnistu.

Sitten tulee niitä päiviä, kun mä hymyilen jo herätessäni. Maalaan vanhan tuolin, ostan uusia sisustustyynyjä, käyn ystävän kanssa kahvilla, ehkä leivon... Ja tuntuisi jotenkin tosi oudolta kirjoittaa siitä tänne blogiin. Jotkut kuvat jätän myös lisäämättä, koska en halua, että heti ensimmäisestä näkemästään postauksesta voi tajuta kuka tätä kirjoittaa. Tää on liian henkilökohtainen sellaiseen. Mä haluaisin kirjoittaa tätä anonyymisti. Voisin kertoa kaiken paljon avoimemmin.

Mulla voisi olla toinen blogi, jota kirjoittaisin ihan itsenäni. Sellainen pintaraapaisu blogi. Ei liian henkilökohtainen, mut ei myöskään pelkkää pintaa. Jotain siltä väliltä. Jos se pitäisi laittaa johonkin kategoriaan, se olisi diy- ja sisustuspainotteinen lifestyleblogi. Mut mä vihaan kategorioita. En halua laittaa ihmisiä, blogeja, tyylejä, bändejä tai mitään muutakaan mihinkään kategoriaan. Jos kuuluu tiettyyn kategoriaan, on enää vaikea vaihtaa tyyliään. Et sä voi räpätä, jos sä oot rokkari. Mitä jos haluaa olla molempia?

Onks pakko jos ei tahdo, vaikka muut tahtoo?

Poistin tuon aikaisemman postauksen. Ei mulla sittenkään ole unelmaa. Mietin tosi paljon mitä muut ajattelee ja ne ajattelee, et kaikilla pitäis olla unelma. Pitääkö ne mua ihan luuserina, jos jätän kaiken aina kesken, kun mikään ei tunnu omalta. Tai miten voin edes selittää, että muut ihmiset ahdistaa, enkä mä jaksa hymyillä kahdeksaa tuntia päivässä. Mä itken paljon. Siks että musta tuntuu, että multa vaaditaan liikaa, vaikkei kukaan oikeasti enää vaadi multa mitään. Ja mun on tosi vaikeaa muistaa asioita. Kasvoja, paikkoja tai ylipäätään mitään. Enkä jaksa selittää sitä muille. En tajua tervehtiä, kun en muista kasvoja. "Jatka siitä mihin viimeks jäit". En muista mitä oon tehnyt viimeksi. Ne nauraa, kun mä eksyn koulumatkalla jo kolmatta kertaa. Mä haluaisin itkeä, mut koska en ole niin rohkea, niin nauran mukana.

Anteeks sekavasta postauksesta. Mulla menee oikeesti ihan kivasti, niin ku aina. Välillä on silti pakko ahdistua. Jos tässä ois ollut joku pointti, se olis ollut, et onks pakko jos ei tahdo, vaikka muut tahtoo? Onko? Mä en tahdo. Mut mä en uskalla olla eri mieltä.

Lähdin tampereelle, nähdään perjantaina! T. Linda

Olis tosi siistiä joskus ihan vaan hetken mielijohteesta pakata matkalaukku ja hypätä lentokoneeseen. Vasta perillä voisi istua palmun alle ja miettiä, että miks mä oon täällä. Vois syödä paikallisia ruokia, jotain apinan aivoja ja seepran häntää. Ja sit vois juoda hotellihuoneen minibaarin tyhjäksi tai mennä hostelliin nukkumaan tuntemattoman viereen.

Mun pankkitili ei kuitenkaan tykkää niin kalliista hetken mielijohteista. Se ei ole sellanen spontaani tili, joka vaan maksais mun matkan kyselemättä mitään. Siks mä lähdin Tampereelle ystävän kanssa. Se halus käydä jossain ennen loman loppua, ainoina ehtoina, että sinne pitää päästä junalla alle kahdessa tunnissa ja se ei saa olla Helsinki. Joten se oli Tampere.

Ihana kaupunki. Puhtaat kadut, kukkaistutuksia, suihkulähteitä ja persoonallisia kahviloita. Jos mä tuntisin sieltä yhdenkin ihmisen, muuttaisin sinne heti.  Tampere on kaunis. Sinne voi mennä ihan ilman syytä. Voi vaan kiertää kahviloita tai ripustaa rakkauslukkoja ympäri kaupunkia. Tai käydä shoppailemassa. Mä en osaa vielä shoppailla kunnolla. Pelkään niitä hulluja shoppailijoita, jotka ryntäilee ympäri kauppaa, huitoo henkareilla muita pois tieltä ja jonottaa tunnin verran sovituskoppiin. Ja niitä myyjiä, jotka seuraa asiakkaita silmät kiiluen ja katsoo paheksuen kun joku poistuu kaupasta ostamatta mitään. Mä kuitenkin yritin. Ostin lompakon kaupasta, jonka nimen unohdin jo. Mut en nyt selitä enempää, etten ala lisäillä kahvikuppikuvia ja turhanpäiväistä selostusta jokaisesta askeleestani tampereen puhtailla kaduilla. Kuulin äsken imurin hätääntyneen kutsun siivouskomerosta, joten täytyy mennä. Menkää te tampereelle! :-)

Onnellinen loppu, joka ei lopu koskaan

Viime kesänä mä halusin vaan unohtaa. Halusin, että sä katoaisit. Mun mielestä ja koko maailmasta. Istuin aurajoen varrella viinipullon kanssa. Me kirjoitettiin susta runoja. Minä ja viini. Me heitettiin ne jokeen ja katsottiin, miten muste liukenee veteen. Miten sun nimi haalistuu ja katoaa paperista. Mä kirjoitin mun ikävästä ja yksinäisyydestä. Viini kirjoitti niihin tarinoihin onnellisen lopun. Sellaisen lopun, joka ei ollut aamulla enää totta.

Joskus tarinoissa on ihan huikeita juonenkäänteitä. Sellaisia epätodellisia. Joku lähtee pois ja sitä jäädään kaipaamaan. Elämä menee ihan sekaisin, eikä millään ole enää merkitystä. Sitten tulee tilanne, johon kaiken kuuluisi päättyä. Ote lipeää kallion kielekkeeltä, auto suistuu tieltä tai suuri käsi painaa veistä kaulan valtimolle. Ja silloin se joka aikaisemmin lähti pois, ilmestyy kuin tyhjästä. Se pelastaa kaiken. Eikä se lähde enää koskaan pois.

Sun nimi haalistui veteen. Vuoden päästä mä istuin penkillä katsomassa Helsingin kesää. Kauniita vanhoja taloja ja kauniita ihmisiä. Helsingissä ihmiset näyttää aina niin kiireisiltä. Ihan kuin jokaisella olisi jotain elämää tärkeämpää käsissä. Ne katsoo suoraan eteenpäin ja kiiruhtaa korot kopisten pitkin katuja.
Mä makoilin hotellihuoneen pehmeissä lakanoissa suuri kylpytakki päällä. Katselin kummallisia tapetteja, joista löytyi jokaisella vilkauksella uusia hahmoja. Tanssijoita, leijonia, keihäänheittäjiä, hitsareita, hevoskärryjä... Mä kerroin niistä tarinaa ja piirsin sormella sun selkään.
Sä sait mut kiinni ilmasta, kun mun ote lipesi kallion kielekkeeltä. Sä käänsit ratin suoraksi, kun auto oli suistumassa tieltä. Sä otit veitsen pois suuresta kädestä, kun se painoa sitä mun kaulaa vasten. Etkä sä katoa enää koskaan.

Mun velvollisuuteni

Me istutaan sohvalla ja rakennetaan näkymätöntä muuria meidän väliin. Mä istuin pitkään bussissa matkalla sun luokse ja mietin mistä puhuisin sulle. Tai puhuisinko mitään. Haluatko sä edes kuulla. Sä tuot mulle kupillisen kahvia ja vedät syvään henkeä. Nyt se alkaa. Alat vaahdota kuinka sua vituttaa kaikki ja elämä on hankalaa. Mä kuuntelen ne samat lauseet kuin aina ennenkin, kuinka maailma on epäreilu ja ihmiset ei ymmärrä. Sun pitäisi saada enemmän kaikkea, sä haluat enemmän, etkä silti suostu luopumaan mistään. Kuuntelen lauseet siitä, kuinka sulla on oikeus sanoa mitä haluat ja sä olet tehnyt kaiken oikein. Muut ei vaan ymmärrä. Ne on idiootteja.

Lasken tyhjän kahvikupin tiskipöydälle ja vilkaisen kelloa. Mun täytyy nyt mennä. Kuuntelin kaksi tuntia sitä, kuinka vaikeaa sulla on. Enkä siltikään ymmärrä, mikä sun elämästä tekee niin vaikeaa. Enkä ymmärrä, miksi se on muiden vika. Bussimatkalla kotiin, mä kirjoitan puhelimen muistioon kaikki ne asiat, jotka olisin vastannut, jos sä olisit edes kerran kysynyt, mitä mulle kuuluu. Miten mä voin. Onko kaikki ennallaan, vai jokin muuttunut. Sä et tunne mua enää, eikä musta tunnu siltä, että edes haluaisit. Silti me puhutaan ystävyydestä. Toisinaan mä kutsun sitä velvollisuudeksi.

Ei se aina ollut sellaista. Joskus me puhuttiin kaikesta. Naurettiin ja valitettiin yhdessä, kun muut ei ymmärrä. Joku voisi sanoa, ettei ole mun velvollisuuteni olla ihmisen ystävä, jolle täytyy vaan antaa, eikä siltä saa mitään. On se. Ei ihmistä voi hylätä siksi, ettei se osaa katsoa oman maailmansa ulkopuolelle. Kyllä se joskus taas näkee kauemmas. Nyt on vaan huono hetki katsoa.

Me ollaan täällä

Kirjoitin blogia viimeksi tammikuussa ja mulla on edelleen 37 lukijaa. Mikä teitä vaivaa? Kun koulu loppui helmikuussa, mä käperryin peiton alle odottamaan kesää enkä edes ajatellut kirjoittamista. Otin kevään aikana muutaman tatuoinnin ja pari kiloa vyötärölle. Sitten tuli aurinko ja valo, mun kummityttö syntyi ja mä muutin avoliittoon. Mulla on muuten ihan helvetin ihana kämppä! Siis meillä. Vaatii vielä totuttelua, ettei kaikki olekaan minäminä, vaan joskus se on myös me.

Mietin hetken, että pitäiskö mun poistaa kaikki aikaisemmat postaukset ja aloittaa vähän kuin alusta. Vaikka ensimmäiset postaukset on aika ahdistavaa luettavaa, mulle tuli kuitenkin lähinnä haikea fiilis. Oli niissä ajoissa paljon hyvääkin. Joten jätän ne postaukset ainakin hetkeksi rauhaan. Tälle blogin ulkonäölle tosin täytyy tehdä jotain! Kaikelle täytyy tehdä jotain.

Koitan saada jonkinlaisen remontin tälle blogille aikaiseksi ja aloittaa taas kirjoittamaan. Ja hei, nyt mä kirjoitan omalla nimelläni! Luna Viktoria alkoi munkin korviin kuulostamaan jo koiran nimeltä. Joten.. älkää kadotko! :) Loppuun vielä maisemakuva omalta parvekkeelta. Meidän parvekkeelta.

Mä pelastun

Tänään näin auringon ensimmäistä kertaa ikuisuuteen. Ihan kuin se ei olisi paistanut moneen kuukauteen. Ihan kuin en olisi nähnyt päivänvaloa päiviin. Ainoa valo jonka näen, on muuraushallin pölyisistä lampuista loistava keinovalo. Olis edes ikkunat.Tavallaan mä kuitenkin tykkään pimeydestä. Kadut näyttää kauniilta vilkkuvien mainoskylttien ja katulamppujen loisteessa. Valokuvaaminen olis vaan paljon helpompaa päivänvalossa. Ja mä vietän kaikki valoisat tunnit siellä ikkunattomassa muuraushallissa. Viikonloppuisin herään silloin kun taivas alkaa jo hämärtyä.

Mut saattaa olla, että mun koulu päättyy jo neljän viikon päästä. Sitten mä näen valon. Enkä tiedä mitä teen. Otan varmaan muutaman kuvan auringonpaisteesta, maalaan pari huonekalua, ostan uudet kengät joita en koskaan käytä, opettelen muutaman uuden liikkeen tangolla, tyhjennän pääni blogiin ja alan vaikka maaliskuussa taas miettimään, mitä tälle elämälle pitäisi tehdä. Ehkä päädyn taas kouluun. Tai sitten töihin. Voisin muuttaa vaikka Saksaan. Mut ensin pidän kuukauden loman.

Mietin tänään ensimmäistä kertaa, et onkohan Jumala sittenkin olemassa. Jos se auringonpaiste olikin merkki yläkerran papalta, et kaikki järjestyy. Nyt olis täydellinen tilaisuus käännyttää mut uskoon, jos joku tahtoo. Saattaisin jopa liittyä kirkkoon ja pelastua.

Sä lupasit, että me ei kaaduta koskaan

Yritän olla katsomatta maahan, kun kävellään jäällä ja luottaa siihen, ettei me kaaduta. Mun sukat kastuu loskassa ja varpaita palelee. En tiedä mihin tää tie johtaa, eikä katulamput valaise paljoa. Saatan jopa kaatua ja saada säröjä sydämeen, mut mä haluan silti uskoa, ettei kaiken tarkoitus ole vain satuttaa. Joskus saa vain olla onnellinen ja liukua jäätä pitkin kaatumatta. Voin pitää sua kädestä ja nauraa ilman syytä. Katuvalot saa tupakansavun näyttämään paksummalta ja sun kasvot kalpeammilta. Enkä mä lakkaa hymyilemästä.

Ostin tylsän lahjan ja laitoin sen hienoon lahjakassiin. Jotkut asiat vaan on kauniita päältä ja mitäänsanomattomia sisältä. Niin kuin synttärilahjat. Pääasia, että antaa jotain kauniissa paketissa, eikä sen niin väliä mitä sen sisällä on. Kunhan on ajatellut. Ajatus on tärkein. On kiva saada jotain joltain, pyytämättä mitään keneltäkään.

Moi. Mä elän.

En unohtanut kirjoittaa tänne. Ei vain huvittanut. Kun selasin noita blogeja, joita en ole kahteen kuukauteen lukenut, mä taisin vähän hämmästyä. Kaikki vaikuttaa tosi surullisilta ja masentuneilta. "Mikään ei tunnu miltään. Mä en halua elää. Missään ei ole mitään järkeä." Nouskaa ylös sieltä. Hymyilkää. Mä voin hymyillä takaisin.

Mulla menee ihan hyvin. Oon onnellinen, mut tosi stressaantunut. Oikeastaan kaikki on muuttunut tässä kahdessa kuukaudessa. Muutin keskustasta pahamaineiseen lähiöön. Jännityksellä odottelin, että koska joku narkkarijengi ryöstää mut tai maahanmuuttaja kidnappaa pizzeria-auton takaluukkuun. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Mä taidan olla hengissä ja naapurin lapsetkin tervehtii rappukäytävässä. Pelottavinta on se ääni, kun postit tipahtaa luukusta eteisen lattialle. Mulla oli aikaisemmin postilaatikko ulkona ja nyt sain ihan oman postiluukun oveen, jossa lukisi mun nimikin, ellen olis unohtanut tehdä muuttoilmoitusta isännöitsijälle.

Tankotanssia & Zombeja

Aloitin tankotanssin pari viikkoa sitten. Yleensä en oikeastaan pidä urheilusta, mut tankotanssi on parasta mitä tiedän. Mustelmat käsissä ja palovammat sisäreisissä ei tunnu miltään, kun fiilis on niin mahtava aina tankotanssin jälkeen. Oon tosi lyhyessä ajassa oppinut vaikka mitä hienoja liikkeitä, enkä olisi aikaisemmin uskonut, että voisin koskaan oppia mitään sellaista.

Perjantai-illat menee tankotanssissa, enkä mä ole juonut alkoholia yli kuukauteen. Viime perjantaina tein kuitenkin poikkeuksen. Ostin hurjat kaksi siideriä ja lähdin kaverini halloween-bileisiin. Kävelin jokirantaa pitkin ja seurasin puhelimen navigaattoria, jotta löytäisin perille. Tuijotin tiiviisti näyttöä, navigaattori käski kääntyä oikealle ja kävelin päin seinää. Sitten tajusin olevani väärällä puolella jokea. Yöllä eksyin vielä Showroomiin. Aika ahdas paikka, kalliit juomat ja kummallisia ihmisiä. Monet nuoret naiset olivat ymmärtäneet halloween-pukeutumisen väärin ja päättäneet tulla baariin pelkissä pikkuhousuissa ja napapaidassa. Ja päässä tietysti jotkut muka-söpöt-pupunkorvat. Päädyin vip-tiloihin heittelemään jääpaloja nunnaksi pukeutuneen ystäväni kanssa. Oli ihan kivaa ja kallista.

Lokakuu, eikä kukaan kuollut

Tää lokakuu ei ole ollut niin kamala kuin aikaisemmat. Sain parkkisakot, mun inssi hylättiin, erosin, pikkuveli joutui sairaalaan ja tuli aika isoja rahavaikeuksia. Kukaan ei kuitenkaan kuollut, eikä mikään ole saanut mua itkemään. Tai no... kyllä mä inssin jälkeen vähän nyyhkytin, kun jouduin jättämään autoni parkkipaikalle ja lataamaan bussikorttiin lisämatkoja. Mun söpö autoni on seissyt parkkipaikalla nyt yli kuukauden. Konepellin päälle kasvaa varmaan pian sammalpeite ja sieniä. Sain parkkisakotkin ennen kuin olen saanut edes ajokorttia. Taitavaa.

Niin se ero. Ei se tuntunut miltään. Oikeastaan hävettää olla näin tunteeton. Haluaisin rakastua. Mut välillä tunnustelen pulssia ja musta tuntuu, ettei mun sydän lyö ollenkaan. Ettei mussa kierrä edes veri. Elämä on liian helppoa, eikä mikään saa mua tuntemaan mitään. Melkein kaksi vuotta sitten, siellä suljetulla osastolla, jossa tuijotin kattoa muutaman kuukauden, mua sanottiin kivikasvoksi. "Sä oot monta kuukautta vaan tuijottanut tuo sama ilme kasvoilla. Vaikka sulle sanoisi mitä, sun ilme ei muutu. En aina oo ihan varma, et ymmärrätkö sä edes mitä puhun sulle." Niin se mies sanoi. Mä yritin silloin itkeä, mut ei mun silmät edes kostuneet. Nyt musta tuntuu samalta.

Mites teidän lokakuu? Pliis, kertokaa huonoja uutisia. En halua olla ainoa, joka saa sakot ja eroaa.

Jäikö mun luistimet sulle?

Mä en ole kuullut susta kuukausiin. Hävitin kaiken mikä muistutti susta ja kielsin itseäni ajattelemasta sua. En ole edes sun nimeäsi sanonut ääneen sen jälkeen, kun lumet suli. Ajattelin, että joskus ensi vuonna voisin toivottaa sulle hyvää syntymäpäivää. Tai sitten sitä seuraavana vuonna. Mutta ei vielä tänä vuonna. Sä kuitenkin laitoit mulle viestin tänään. "Jäikö mun luistimet sulle?" Nyt mua pelottaa nähdä sut. Haluaisin viiltää sun valtimot auki niillä hemmetin luistimilla, mutta toisaalta haluaisin pyytää sua kahville ja kysyä mitä sulle kuuluu. Tai sitten voisin jättää ne luistimet alaovelle ja salaa ikkunasta katsoa kun haet ne. Ihan miten sä itse haluat.

Vuodesta 2007 lähtien aina lokakuussa jokin on muuttunut. Mun epäonnen kuukausi. Isän kuolema, huostaanotto, sun pettäminen... Joka lokakuussa on tapahtunut jotain pahaa. Nyt on taas lokakuu. Ja sä olet taas olemassa.

Hei kohtalo, oon iso tyttö jo!

Hei mä oon 19! Mulla oli synttärit viime sunnuntaina. En pitänyt mitään megabileitä. Lauantaina parin hyvän ystävän kanssa vedettiin sivistyneesti kännit, tapeltiin, hävitettiin puhelimet ja kotiavaimet. Baarissa vanha lastenkotikaverini lauloi mulle synttärilaulun. Tai ei se ollut mun kaveri, se hakkasi mua pesäpallomailalla lastenkodin pihalla ja heitti tupakantumppeja mun huppuun. Oli se silti ihan kiva. Synttärilaulun jälkeen joku tuntematon mies tuli pussaamaan mua poskelle ja sen tyttöystävä alkoi taputtaa. Oikeesti.
Kiukuttelin myös koko illan poikaystävälleni ja aamuyöllä se sitten antoi mulle synttärilahjan kiitokseksi ahkerasta nalkuttamisestani. Sain ihanan hopeisen kaulakorun ja vieläpä söpössä paketissa, jonka avaaminen laskuhumalassa oli aikas haastavaa. Ostin tietenkin myös itse itselleni synttärilahjan. Nimittäin auton. Annoin sen nimeksi Mario, koska fiat on italialainen merkki. Mariolla on tänään synttärit. Se täytti 14 vuotta.

Tämän viikon oon kuumeessa istunut koulun työmaalla lautakasan päällä tekemättä mitään. Kunnes tänään vihdoin tajusin ottaa sairaslomaa ja jäädä kotiin litkimään kuumaa kaakaota kermavaahdon kanssa. Ja nyt oon enemmän kuin iloinen siitä, että mulla on isoveli. Se nimittäin antoi mulle lahjaksi sellaisen antennihökötyksen, että pystyn vihdoinkin katsomaan TV:tä. Viiden kuukauden tauon jälkeen en kuitenkaan enää osaa katsoa telkkaria. En edes muistanut, että mulla on sellainen. Täytyy sekin taito opetella uudestaan.

En mä aina näytä tältä, enhän?

Tykkään mun idiooteista

Miks sun poikaystävä haastaa tahallaan riitaa?
Se on välillä vähän idiootti.
Miks sä sitten oot sen kanssa?
Koska se on mun ystävä.

Jos eroaisin vähän idiootista poikaystävästäni, luultavasti menettäisin myös vähän idiootin ystäväni. Eikä ystävää voi jättää siksi, että se on välillä vähän idiootti. Kaikki ystävät on joskus idiootteja. Sinäkin. Ja minä. Ennen ajattelin, ettei hyvään ystävään voisi ihastua. Varsinkaan neljän vuoden jälkeen. Ajattelin, että ihastuminen on sitä, kun ei vielä tunne toista kunnolla ja menee vatsa ihan sekaisin kun odottaa sen puhelua. Mitä jos se onkin sitä, kun monen vuoden jälkeen vasta tajuat, kuinka ihana ystävä sulla on. Ja sitten ei tunnukaan enää yhtään oudolta vaikka pussata sitä. Eikä mikään oikeastaan muutu, me vain tykätään toisistamme enemmän. Ja ollaan silti ystäviä.

Kukaan mun lähipiiristä ei tiedä, että kirjoitan blogia. Ei se ole oikeastaan mikään salaisuus, mut joskus täällä on kyllä sellaista avautumista, etten välttämättä haluaisi esimerkiksi äidin lukevan sitä. Nyt kun itse luen noita viime talven postauksia, mun tekisi mieli oksentaa. Oonko mä muka kirjoittanut tuon? Oliko mulla oikeasti noin paha olla? Kamalaa. Toisaalta tykkään noista masentavista postauksista enemmän, kuin näistä iloisemmista postauksista. Kirjoitan paljon hienommin, kun olen surullinen. Mun ehdottomia lemppareita omista postauksista on Elämä on huora, sitten sinä kuolet ja Rautatie vie helsinkiin, eikä pois elämästä. Miks mä en osaa kirjoittaa iloisista asioista? Tai osaan tietysti, mut en samalla tavalla, kuin ikävistä asioista. Se on aika tyhmää. Tai sitten se johtuu siitä, että mulla oli viime talvena paljon enemmän aikaa ajatella, kuin nyt. Silloin en käynyt koulussa tai töissä. Kävelin usein junanraiteita pitkin niin kauas, että olin jo kirjoittanut päässäni kokonaisen postauksen. Nyt mulla ei ole aikaa tehdä niin.

Yksi seitsemästä

Luokkakokoukset on aika siisti juttu. Olisi kiva nähdä vuosien päästä, miten entisillä luokkakavereilla menee ja millaisia ihmisiä niistä on tullut. Tosin oon ollut 12 (kahdessatoista?) eri koulussa, enkä muista edes kaikkien entisten luokkakavereiden nimiä, joten mun osalta taitaa kokoukset jäädä väliin. Aloin kuitenkin miettimään entistä kaveriporukkaani. Ihmisiä, joiden kanssa tuli muutama vuosi kakarana vietettyä. Mitä niille kävi? Miksei me enää olla kavereita?

Meitä oli seitsemän. Me oltiin kaikki melko samanlaisia loppujen lopuksi. Mut nykyään meillä ei ole enää mitään yhteistä. Yksi istuu vankilassa tapon yrityksestä sillä aikaa, kun toinen opiskelee yliopistossa jotain hienoa alaa, jonka nimeä en edes muista. Kolmas piikittää piriä kotonaan, kun neljäs paljastaa pintaa seiskalehden kannessa ja voihkii pornoleffoissa. Viides huijaa ihmisiltä rahaa, kun kuudes toivoo vatsa pystyssä, ettei lapsesta tule samanlaista kuin isästään. Mä olen se seitsemäs, joka ei ole mennyt elämässään eteenpäin hyvään, eikä huonoon suuntaan. Mun tarina on kaikista tylsin. En pahoinpitele ihmisiä kirveellä, en käytä huumeita, en ole pornotähti, enkä raskaana.

Kengät ei liity aiheeseen, mut ne on uudet ja kaipaa huomiota.

Tequilan tuoksuinen koti

Anturamuotti, betoniraudoitus, soiro, koolinki... Mun päähän ei uppoo enempää raksasanastoa. En ymmärrä mistään mitään, mun työkalupakki on oikeasti arkku, jonka sisällöstä mulla ei ole mitään käsitystä. Ja hiuksetkin litistyy kypärän alla.

Mun aivot ei enää toimi. Muutin tähän asuntoon tammikuussa ja päätin perjantaina kahdeksan kuukautta myöhässä pitää tuparit. Oli ihan kivaa. Aamulla keräilin lattialta sitruunoita ja koko asunto haisee vieläkin tequilalta. Mun viimeisetkin aivosolut tais kuolla perjantaina. Anteeksi.

Pakollinen teinipeili! <3

Oon alasti nugetti

Tänään oli ensimmäinen koulupäivä. Unohdin syödä, sitoa kengännauhat ja ottaa kaikki tarpeelliset paperit mukaan. En tutustunut keneenkään, mut tykkään silti niistä kaikista. Mun luokalla on kaksi naista ja loput sellaisia kaljupää-äijiä. Ja rehellisesti sanottuna luulin sitä toista naista ensin mieheksi. Mut ainoastaan takaapäin.

Opettaja kierrätti meitä työsaleissa, puhui paljon ja jakoi meille työvaatteet. Oranssit haalarit ja keltaiset kypärät, oujee. Yritin epätoivoisesti muistaa nimiä ja keksiä jotain puhuttavaa, mut pihahdustakaan ei mun suusta kuulunut päivän aikana. Paitsi syvä huokaus, kun opettaja kertoi, että päivät alkavat joka aamu 7:30. Miten koulu voi alkaa niin aikaisin? Postailen koulusta sitten lisää, kun mulla on oikeasti jotain kerrottavaa.

Tämän päivän tärkein asia oli kuitenkin se, että ostin pipon.